2011/10/31

Beautifully Depressed

Taas niitä päiviä kun ei kiinnosta lähteä kotoa ulos. Ei yksinkertaisesti pysty, ryven vain itseinhossa ja masennuksessa. Makaan sängyssä yli puoleen päivään ja lopulta pakotan itseni ylös. Peilistä tuijottaa tyhjäkatseinen tyttö, jonka hiukset ovat sekaisin. En jaksa siistiytyä, vaikka vaatteet saan sentään vaihdettua päälle.

Kaapit ovat tyhjinä, mutta en saa aikaiseksi lähteä edes lähikauppaan. Syön sitten leipää pakastimesta ja jääkaapista äidin eiliseksi tekemää ruokaa. Sen jälkeen suunnistan automaattisesti vessaan ja annan kaiken tulla ulos. Oksentaminen on nykyään jokapäiväistä, kidutan kehoani oikein urakalla ja odotan vain milloin kaikki pettää.

Äiti kysyi tänään, että mitä me sun kanssas tehtäis? Eikö sulla ole yhtään motivaatiota? Ei ole. Kaikki on hukassa, minä olen hukassa ja pyörin kaikki päivät epäsosiaalisena kotona. Kännykkääkään en ole uskaltanut laittaa päälle, vaikka tiedän että huolestutan sillä ainakin yhden ihmisen. Yhden liian rakkaan ja sydäntäni vihloo kun näin satutan. Eilen olimme sentään kirjamessuilla, kaikki oli hetken melkein hyvin.

En vain jaksaisi herätä uuteen päivään. En haluaisi tehdä mitään, mutta kai minun täytyy. Raahaat minut pinnalle, vaikka tahtoisin hukkua. Seuraat hidasta itsemurhaani sinusta ja kiskon sinua mukaani. Jos en syö, et sinäkään syö. Ja se satuttaa, en halua aiheuttaa pahaa oloa muille. Miksi minun pitää olla tällainen?

Painoindeksi on taas luokkaa 14 ja puoli, mutta tunnen kuinka mahani vain kasvaa, reidet osuvat melkein yhteen ja luuni hautautuvat läskien alle. Haluaisin näyttää alipainoiselta tai edes hoikalta, mutta minun vartaloni tarvitsisi siihen vielä 10 kilon painonpudotuksen. Siihen en ole kuitenkaan ryhtymässä, vaikka salaa ajatus houkuttaisi...

2011/10/26

I'm A Loser

Perhetapaaminen meni kerrankin hyvin, en alkanut itkeä tai päässäni haukkunut kaikkia osanottajia. Sain kerrankin sanottua mitä mieltä olen tämänhetkisestä tilanteestani. Tuli taas esille kuinka huolissaan kaikki muut ovat, mutta eihän minulla ole mitään hätää: ei sydänoireita, vain jokailtaista pyörrytystä. Se on ihan tavallista, että välillä meinaa mennä jalat alta kun nousee liian nopeasti ylös. Eikä kukaan muu edes huomaa, etten meinaa pysyä pystyssä.

Tapaaminen ja kullan kanssa puhuminen saivat minut miettimään mihin ihmeeseen olen kadottanut motivaationi. Kun pari kuukautta sitten soitin lääkärille ja kerroin haluavani osastolle, olin täysin valmis parantumaan. Osastolla ollessani mieli vain muuttui kokonaan, oireet eivät kadonneet minnekään kun painoa tuli lisää. Mikään ei muuttunut paremmaksi. Nyt en enää jaksa edes yrittää, on turvallisempaa elää sairauden kanssa. Olla syömättä, syödä ja oksentaa.

Mietin vain, kuinka kauan tätäkin jaksan. Entä osaanko korjata tilanteeni itse, sillä osastolle en aikoihin ole pääsemässä takaisin. Olenko menetetty tapaus? Äitikin sanoi, että syömishäiriöpoliklinikalla on vain nostettu kädet pystyyn. Kerran kuussa perhetapaaminen, ei lääkäriä arvioimassa tilannettani. En minä kroonikoksi halua, joten miksi en ole valmis tekemään mitään asian eteen?

2011/10/24

Fuckin' Or What

Olen blondi taas. Pinkit hiukset haalistu ällön oransseiks, enkä mä oo oikeesti niin räiskyvä persoona. Kuvaa mulla ei ole, koska sisko on ominut mun järkkärin ja poisti sieltä vaivalla ottamani kuvat. Mieli on musta, hiustenkin kuuluisi olla mustat, mutta kun oon niin kauan yrittäny niitä vaalentaa, niin pitäydytään nyt vielä hetki blondina.

Viiteen mennessä olin syönyt yhden porkkanan. Huomenna ois poli iltapäivällä ja mut kai punnitaan siellä. En saa syödä ennen sitä, ettei vaaka näytä turhia kiloja ruoasta. Sen pitää näyttää mahdollisimman vähän, jotta tiedän mikä mun oikee paino on. Kotivaakaan en luota. Ylihuomenna puolestaan on perhetapaaminen, joka sais mun puolesta olla viimenen. Mä en vaan jaksa sitä, kuinka mun asioista keskustellaan ihan kun mä en olis ite ollenkaan paikalla.

Kaikki ärsyttää ja vaan tiuskin muille ihmisille. Samalla mun käytös satuttaa itseäni, kun tiedän kuinka paha olo mun läheisille siitä tulee. Anteeksi kulta, jos olen ollut ilkeä, mä en vaan mahda tälle mitään.

Isä: "Noora, sä käyttäydyt tosi huonosti koko ajan." No niin varmaan kun mun perhe on täynnä idiootteja. Löin pikkusiskoa, koska se on ollut luvattomasti mun koneella ja huusi mulle syyttä. Nyt tuli salasana tähänkin masiinaan. Jos jumppaan, tulee joku aina korvan viereen valittamaan. Itken täällä melkein raivosta ja ahdistuksesta.

Terve, ja nyt menen viiltämään. Ihan vaan sen takia, että noi muut ärsyttää. Kaikki muut paitsi äiti.



2011/10/15

Just A Dream

Odottelen tässä yhdentoista jälkeen illalla, että rakas tulisi vielä mun viereen nukkumaan. Se oli Hurtsin keikalla ja nyt tarvitsisin sen vielä tänne lähelleni. Jotta saan unta. Puhuttiin tunti sitten ja se lupasi käydä hakemassa lääkkeensä, mutta sporat ei taida mennä enää kovin usein tähän aikaan. On ikävä.

Huomenna pitäisi nousta aikaisin ja lähteä vanhempien kanssa sienimetsään keräämään suppilovahveroita.

Mun syömishäiriöpolikäynnit taisi loppua tähän. Maanantaina oli verkostopalaveri ja siellä sovittiin, että enää pidetään perhetapaamisia sh-polilla ja muuten hoito keskittyy vain tavalliselle psykanpoliklinikalle. Kun en kuulemma hyödy siitä mitään, vaikka tällä hetkellä oireiluista on vahvimmilla juuri syömishäiriö. En tajua tätä ajatusleikkiä. No, tästä lähtien käyn sitten vain parin kolmen viikon välein juttelemassa ahdistuksesta ja masennuksesta. That's it. Enhän mä mitään hoitoa haluaisikaan.

Mitään ihmeellistä ei muuten ole tapahtunut. Olen riippuvainen rakkaastani. Yhdessä ollaan käyty Haloo Helsingin keikalla, oksenneltu vuorotellen vessassa (kröhöm...), katsottu muumeja, ulkoilutettu koiraa ja tanssittu kynttilän valossa.

Mua vaan ahdistaa tää kroppa. En ole uskaltautunut vaa'alle moneen päivään. Pelkään lihoneeni. Ehkä ei pitäisi välittää.

2011/10/09

The Day After Tomorrow

Päivät kuluvat toistensa peilikuvina. En tee mitään. Syön. Oksennan. Lenkkeilen koiran kanssa. Vierailen osastolla. Hymyilen typerästi ja itken.

Eilen lähdin nollaamaan päätä, mutta se jäi lyhyeen. Kun muut jatkoivat baariin, minä lähdin jo kymmenen aikaan kotiin. Ei huvittanut kun mun tyttöni ei ollut mukana. Ehkä mä takerrun liikaa, en jaksa nähdä muita ihmisiä. Mutta kun en halua päästää irti. Pitäisi olla rohkea ja soittaa kavereille ennen kun ne hylkää mut kokonaan. Ei vaan kiinnosta nähdä ketään, en jaksaisi edes poistua kotoa.

Tänään me käytiin rakkaan kanssa Itäkeskuksessa pyörähtämässä, kun eka oltiin kierrelty ja etsitty sopivaa seinämaalia ja sisustustarvikkeita tuon otuksen kotiin. Varastin taas pitkän tauon jälkeen. Vaikkei enää pitänyt, mehän oltiin lopetettu jo tommonen! En vaan tajuu mikä siinäkin on, tuntuuko se adrtenaliinin aiheuttama tärinä hyvältä kun kävelee ovista ulos? Mä en todellakaan halua jatkaa näin.

Päivän syömiset jäi liian vähäisiksi .Sen siitä saa kun on koko päivän liikenteessä. Vaan aamupala ja päivällinen tuli syötyä, vaikka ateriasuunnitelmassa on viisi ateriaa. Vaikka ihan kuin mä muutenkaan tota noudattaisin...

2011/10/04

Would You Love A Monsterman

- 1,5 kg puolessa viikossa. Ne on vaan nesteitä, en mä oikeasti laihdu.

Vaikeaa, vaikeaa, vaikeaa. Olo on sekava. Haluan itkeä, mutta kyyneleitä ei tule.

Kävin aamulla polilla, ne siellä yritti juottaa mulle nutrin aamupalaksi. En ottanut. Kerroin mun motivaatiosta, kuinka se heittelee. Toisena päivänä haluan olla terve, seuraavana olla vain pieni. Ehdottivat, että joku voisi käydä täällä kotona mun kanssa syömässä vaikka joka päivä. Että saisin edes yhden lämpimän aterian päivässä syötyä. Monta kertaa mainitsivat myös, että milloin tahansa voin soittaa lääkärille ja pyytää päästä uusiksi osastolle. "Jos tää olisikin vain pieni loma."

Lähdin sieltä, koska en saanut viiltelemistä loppumaan. Ahdisti liikaa. Multa vietiin välineet, mutta aina jostain löytyi lasia rikottavaksi. Lääkäri oli valmis katsomaan sormien lävitse mun puuhat, mutta lähdin omasta tahdostani. En mä kestänyt enää. Kotona en ole tarttunut terään, vaikka mieli tekisi.

Kuuntelen mörköä ja oksennan yli kuukauden tauon jälkeen. Hapoille asti. Kun olen ensin sietänyt täyttä oloa melkein tunnin. Salaa haluan takaisin osaston turvaan, ei ne mua siellä lihavaksi lihottaisi, vain normaalipainon alarajalle. Mutta kun sekin tuntuu olevan liikaa. Mä olin jo valmis yrittämään, mutta nyt kaikki on hukassa.

Kultani on mun motivaatio, mutta nyt mä en pääse senkään luokse turvaan. Ollaan sekaisin molemmat.

En oo syöny mun masennuslääkkeitä, en mä niitä tarvi. P*ska valmiste, ei ne (kai) mitään auta. Haluan mieluummin Seronilin takaisin. En tajua miksi ne vaihtoi sen Aurorassa pois. Pitäisi varmaan käydä apteekissa hakemassa Temestaa, ahdistaa niin pirusti. Mutta olen mä ennenkin pärjännyt ilman tarvittavia, syönhän mä sentään Zyprexaa iltaisin. Sitäkin vaan, että sais nukuttua.