2011/03/31

Too Much Food

Ruokakärryt kolistelevat hissistä. Päivällinen on pakattu suureen lämpökärryyn, josta se tarjoillaan potilaille. Minulle ruoka laitetaan kuitenkin eteen tarjottimella, en saa annostella itse. Muutenkin tänään siirryttiin nolla-startista starttiin.

Laatikkoruokaa, sitä kaksi desiä, jos noudatetaan ateriasuunnitelmaa. Jotkut hoitajat viisveisaavat siitä ja osan ruoasta saa jättää lautaselle oman arvioinnin mukaan.

Paino on noussut vajaa puoli kiloa. Ahdistaa niinkin pieni summa, joka on suuri minulle.

Jouduin tänään perumaan ajan Kivelän poliklinikalle. En mä sinne asti saa yksin lähteä, vaikka ratikalla pääsis suoraan. Ei, sen sijaan nukuin koko aamupäivän. Juttelusta ois ollut enemmän apua.

Ensi viikolla minulle soitetaan neloselta ja kerrotaan, milloin pääsen tulohaastatteluun. Ei siis kiirettä silläkään rintamalla.

Edessä on vielä iltapala. Viimeiset imaisut pillillä nutridrinkistä ja päivän ateriat ovat ohi. Vatsaan jää vain ällöttävä täysi tunne, josta ei pääse eroon.

2011/03/25

Eat Me

Tarkkailu loppu. Pakkohoitopäätös siitä ois tullu, joten jäin nyt vapaaehtosesti. Ja heti ne meinas jo laittaa mut uusiks tarkkailuun kun aloin puhua viikonloppulomista.

Tehtiin sopimus, että syön nyt viikonlopun kiltisti ja maanantaina ne laittaa mulle lähetteen neloselle, jos ruokailut sujuu hyvin. Syön siis nyt nolla-starttia, fuskaamatta ja kiljumatta.

Eihän mun painoindeksi ollutkaan kun 12,8. Vähemmän kun ikinä ja viimeset kilot ihan tän paikan ansiota. Tais viime viikolla paino laskea yli kilon kun ei kukaan ollut kiinnostunut anorektikkolapsen syömisistä. Mutta nyt ne haluu kaikki läskit muhun takas.

Nää yrittää tunkea mulle koko ajan nutjera, hah. Vaihtoehtona on mehukeittoa, joten kumpaakohan mieluummin otan? Yrittivät tarjota mulle vanukasnutriakin "jos tää ois helpompi kuin tuo juoma".

PS. Kalium on nestemuotosena lääkkeenä ihan vtun pahaa!

2011/03/23

A House Is Not A Home

Tänään oli vihdoin lääkärintapaaminen, jota olin odottanut maanantaista asti. Ihan vain, jotta voisin kertoa lähteväni pois täältä. Tuleehan huomenna jo viikko osastolla lillumista täyteen. Ilmaisin mielipiteeni kerrankin rehellisesti, yleensä vain myötäilen muiden sanomisia ja annan aikuisten päättää mikä on minulle parhaaksi. Nyt sanoin kuitenkin selkeästi lähteväni nyt heti kotiin, mutta ei kun ei!

Lääkäri oli huolissaan labratuloksista, painosta, ekg:sta ja vähän kaikesta. Minut asetettiin tarkkailuun, joka yleensä kestää neljä päivää, mutta viikonlopun takia kohdallani vain perjantaihin. Olen siis sisätiloissa ja odotan joko vapauttavaa tai sulkevaa hoitopäätöstä. Enkä edes halua ajatella mitä nuo voivat minulle tehdä (syöttää) jos päätös on että jään osastolle.

Olen koko päivän ajatellut vain, että MIKSI alunperin tulin tänne tai mitä jos olisin päättänyt lähteä jo heti alkuviikosta ENNEN kuin näin lääkäriä. Tuskin kukaan minua olisi estänyt lähtemästä, mutta kiitos typeryyteni makailen täällä vain sairaalasängyllä ja katson pienellä vihreällä sohvalla televisiota kunnes selkääni alkaa sattua liika istuminen.

Pahinta on, että nämä täällä ovat keksineet tarjottimen. Syömishäiriöpolilta on vihdoin lähetetty ateriasuunnitelmani, jonka mukaan hoitajat nyt kokoavat annokseni tarjottimelle. Annoksen, joka on isompi kuin yhdelläkään toisella potilaalla, jotka saavat ottaa ruokansa itse. Yritän nyt kuitenkin syödä, jotta perjantaina olisi edes pieni mahdollisuus, että minut päästettäisiin kotiin.

2011/03/20

Feeling This

En uskalla kirjoittaa, jos joku vaikka lukis tän. Kirjoitan silti.

Suussa maistuu riisipuuro ja kaneli. Olo on kuin kuolleella tai lakaistuneella huonekasvilla. Heikottaa. Täällä valvotaan, että tulen lounaalle ja päivälliselle ottamaan ruokaa ja syömään sen mitä lautasellani on. Sitä vain ei katsota kuinka paljon lautaselle päätyy ruokaa. En syö läheskään tarpeeksi, täällä jopa vähemmän kuin kotona, koska ei voi oksentaa. Meidän vessan ovi on nykyään mun takia aina satunnaisesti lukittuna ruokailuiden jälkeen. Ehkä nää pikkuhiljaa oppii. Mutta en silti ole oksentanut kuin vain ensimmäisenä päivänä.

Aamu- ja iltapalaksi pelkkää teetä.

Sain käydä tänään vartin kävelylenkillä hoitajan kanssa. Valot vaan vilkkui silmissä kun tarvottiin lumista polkua sairaalan pihalla. Liikaa ylämäkiä, mun kunto ei kestä. En silti halua näyttää kenellekään kuinka paljon mua heikottaa, ne vois laittaa mut syömään enemmän. Siinä tapauksessa lähtisin kotiin.

Enkä tiedä onko tämä vain viikonloppuisin tällaista, että mut jätetään oman onneni nojaan. Ei keskusteluja, ei mitään. Vain varmistus, että istun pöydän ääressä. Ehkä huomenna kun arki vihdoin alkaa on jotain ohjelmaa, vaikka en sellaista kaipaakaan.

Muuten olen vain maannut sängyllä ja odottanut, että aika matelee iltaa kohti. Katsonut televisiota, salakuunnellut kun muut puhuvat lapsistaan, sairauksistaan. He iloitsevat siitä, että ovat päässeet hoitoon. Tunnen itseni itsekkääksi, koska en halua mitään muuta niin paljon kuin vain ulos täältä.

2011/03/17

Here Comes The Anxiety

Soitto tuli ja osastolla ollaan. Tää kävi liian nopeasti.

Mä tunnen olevani lapsi aikuisten keskellä, ja siltä varmaan näytänkin. Suurin osa muista potilaista kun on aikuisia, siis oikeasti aikuisia ja varmaan yli kolmea kymppiä. Istun huppu päässä sängyllä ja tuijotan tyhjyyteen, se on ainoa mitä jaksan tällä hetkellä. Kun kello tikittää hitaasti kohti ruokailua ja mä mietin, miten saisin ohitettua sen jotenkin. Mutta kun vastaus on: en mitenkään. H*tto! Oksentamista nää ei kuitenkaan vielä valvo, tuli sosekeitot ja vispipuurot ylös. Jälkkärikin kun on pakollinen.

Enkä mä arvannut, että täällä on näin hirveen kylmä, kynnet sinertää ja huulet on valkoset. On siinä rajalla, että tärisyttääkö vai ei. Kylmyyteen kuitenkin auttaa pieni juokseminen huoneessa, muut kolme lähtivät ulos, joten tää on nyt vähän aikaa vain mun käytössä. Mun ulkoiluista en vielä tiedä, huomenna varmaan puhutaan siitäkin lääkärin kanssa.

Hoitaja oli kiva ja toi mulle paperia ja kyniä, ihan kuin osaisin piirtää. Ei se mun oloa helpota, en varmaan kestä täällä paria päivää kauempaa. Haluan kotiin, siellä on turvallista.

Ai niin, ja laitoin huulen toisellekin sivulle lävistyksen. Snake bites, jebou.



2011/03/14

Nothing But Anger

Sain tietää, että faija lukee tätä. Ja ilmeisesti joku muukin tuttu aikuinen ihminen? Ja mistäköhän tieto tuli, ettei vaan tänään _lääkäriltä_, jolle faija oli viime viikolla soittanut ja antanut myös tämän osoitteen. Ihanasti oon täällä haukkunutkin kaikkia ja sitten yhtäkkiä saanki tietää, että kaikki jotka mun elämästä päättää lukeekin mun päiväkirjaa. Koska päiväkirjana tätä pidän: kitisen ja puran blogiin vihani ja angstini kaikkia kohtaa. Huoh. Ehkä pitäisi miettiä tarkemmin mitä kirjoittaa.

Harkitsin jo koko blogin lopettamista, tai muuttamista vain kutsutuille käyttäjille. Se kuitenkin tarkoittaisi luopumista (uusista) lukijoista, joten ehkä jatkan näin. Kaikki kuitenkin vituttaa tällä hetkellä ja sain ruokapöydässä tänään asian johdosta raivarit, niin että haarukka ja pasta lensivät (kyllä, ihan kirjaimellisesti).

Tämän päivän tapahtumiin kuitenkin.. Kävin lääkärillä juttelemassa, koska Aurorasta ei ole vieläkään soitettu. Eikä toivottavasti soiteta pitkään aikaan, koska en ole edelleenkään haluamassa sinne. Ehkä en mene ollenkaan, en tiedä. Vaikka mut on niin helppo puhua ympäri....

Uhkailtiin Meilahden sisätautiosastolla ja letkuilla, jos en ala syödä enemmän. Taas ehdotettiin toista osastoa, jonne voisin mennä odottamaan luvattua paikkaa, jotta vointi ei putois kotona. Kiltisti kuitenkin lupailin käydä koululla syömässä lounaan ja kotona jotain pientä välipalaksi ennen kuin syödään perheen kanssa yhteinen päivällinen. Ei kuulkaa tuu tapahtumaan.

2011/03/12

Voodoo Shop Hop

Hengattiin Liisan kanssa koko päivä Itäkeskuksessa. Tai mä hengasin, kaveri tuli vasta myöhemmin. Mukaan tarttui Anttilasta Greyn anatomia toinen tuotantokausi, Seppälästä musta (lasten) huppari, ja Cyber shopista sieniavaimenperä ja lävistyskorukokoelmaan täytettä.

Yleensä löydän vaatteita h&m:n ja gina tricotin tapaisista kaupoista, mutta tämän vuoden kevätmallistot eivät miellytä ollenkaan. Pastellisävyjä, beigeä ja ruskeaa, phyi. En viitsinyt edes sovittaa mitään. Kerrankin shoppailusaldo jäi vaatteiden osalta pieneksi, hyvä minä! Vaikka rahaa menikin turhan paljon. Ja ainiin, ostin vielä pari hiuslakkaa, joihin sain kaupanpäälle minisuoristusraudan. Voi olla kätevä osastolla, kun en viitsi sinne kauheasti tavaraa kuljettaa ja otsatukka on pakko kuitenkin silloin tällöin suoristaa.

Vielä voisin metsästää jostain kivan bilelaukun (sitten en tarvitse enää muuta!!), mulla on vaan yks ja sekin on älyttömän pieni. Vaikka pieni se saa ollakin.

Syömään kotiin ehdin vasta seitsemäksi, meni siis melkein koko päivä syömättä, mutta se korvautunee sillä kun mennään huomenna isovanhemmille juhlimaan 75-vuotispäiviä. Onneksi tulossa on meidän lisäksi vain serkut, ei tarvitse tehdä suurta epämiellyttävää kättelykierrosta tuntemattomien sukulaisten kanssa. Muutenkin kaikki sukujuhlat on ihan turhia.

2011/03/09

Where I'm Going?

Ihan kuin minä jonnekin Auroran osastolle haluaisin. Vaikka mut laitettiin kiireisenä tapauksena jonoon masennus/ahdistus-osastojutskaan. Paikka ois jostain muualta irronnut jo tänään, mutta mieluummin jonotan ihan täältä kotoa. Jos siis aion edes mihinkään mennä, ei paljoa houkuttele.

Mulla on kuitenkin jo parin tunnin päästä tästä osastotiedosta kytenyt päässä suunnitelma. Jos nyt kerran johonkin p*skapaikkaan on mentävä, niin teen kaikkeni vastustaakseni hoitoa. Ts, ei kai ne voi pakottaa mua siellä syömään? Jos muuten olen kiltisti, mutta ateriasuunnitelman saavat hoitajat unohtaa. Musta ei mitään tonnikalaa tehdä >:--------(

tukkijalat.
Kuten joku saattoi jo arvatakin, tänään oli aika kusipäälääkärille. Hoitosuunnitelma oli tarkoitus tehdä. En mä osannu sille vastaan sanoa, kun se ilmoitti, että oli jutellu jonkun Auroran kollegansa kanssa ja sopinu, että sinnehän mut on hyvä sijoittaa vähäksi aikaa. Lääkäri oli siis sitä mieltä, että parempi hoitaa ahdistus ja masennus alta pois ennen ku keskitytään syömishäiriöön. Vaikka tuntia aiemmin olin jutellut hoitajani kanssa, joka oli päinvastaista mieltä: ensin sh ja sitten muut ongelmat.

Joka tapauksessa. Mun painoindeksi on sellaiset 13,5 joten pakkohoitoonhan mua ei pystytä laittamaan, vaikka silläkin uhkailtiin. "Kohta olet neiti letkuissa jos et haudassa ennen sitä." Pitäköön muut vaan huolen omista asioistaan.

Tätä ennen luulin olevani motivoitunut hoitoon, uskoin voivani sitoutua hoitosuunnitelmaan ja suostua mihin tahansa ratkaisuun, joka auttais mut ylös tästä suosta. Sen sijaan mielessä heräsi hirveä kapina kaikkea vastaan. En vaan halua mihinkään tuntemattomaan paikkaan, jossa joutuu aloittamaan kaiken alusta. Vaikka olisi kuinka asiantuntevaa porukkaa tahansa. Pah.

2011/03/04

Good For Nothing

Koiran kanssa lenkkeily on ehkä maailman ärsyttävin asia (ellei lasketa sitä, jos salkkarit jää väliin mäkihypyn takia). Jos kerrankin haluan vähän juosta, niin miksi piskiä saa vetää perässään? Ilma ei miellyttänyt meidän neitiä ja kotona olisi ollut odottamassa maukas luu, joten vedetäänpä jarrut pohjaan ja kieltäydytään liikkumasta. Muutenkin toi koira on ruvennu prinsessaksi, jota kurakeli ei vähempää vois kiinnostaa. Ei se sylissä halua istua, mutta tyytyväinen se on vain sisällä kun aurinko paistaa ja saa jahdata pölyä ilmasta tai kun ruokakuppi on tyhjennettävänä.

Mutta minäpäs juoksin, ainakin pienen matkan. Ja sama kuin olisi raahannut kahdeksan kilon mötikkää hihnan päässä kilometri toisensa perään. Vastaantulijat varmaan katsoivat pahasti kun koira jolkotteli niin vastentahtoisesti, mutten ehtinyt jäädä katsomaan kenenkään ilmeitä. Ja edelleen ärsyttää, vaikka olen ollut sisällä jo useamman tunnin. Että koirat on ihania. Joskus toivoisi omistavansa taas vain pienen vaivattoman hamsterin.

Oksentaminen ei enää onnistu. Sormet kurkussa ei tunnu miltään, haluttua reaktiota ei synny. Miten voin olla huono jopa jossain niinkin ällöttävässä kuin oksentamisessa? Kuinka paljon uskallan enää syödä, jos tiedän että ahdistuksen iskiessä ei ole enää pakokeinoa?

Muutenkin olo on ollut viime päivinä kaikkea muuta kuin hyvä. Ahdistaa, mutten saa sen aiheuttamasta aallosta kiinni. Hukun sen tuomaan massaan enkä pääse pinnalle. Uin mustassa vedessä, eivätkä jalkani yltä pohjaan, ei vaikka sukeltaisin. Allani on vain pimeä tyhjyys, johon jään leijailemaan.

2011/03/01

Whatever I Say

Melkein myönnyin tänään jo osastolle. Puhuin nelosesta liian positiiviseen sävyyn, mikä johti pitkään keskusteluun siitä, kuinka tarvitsisin hoitoa ja mitä olisin itse valmis tekemään (= pystyisinkö olemaan viiltelemättä). Kun hoitaja kysyi olisinko valmis ottamaan hoitoa vastaan, vastasin, että todennäköisemmin olisin ensin valmis kuolemaan. En olisi ikinä valmis, mutta kai osasto silti on parempi paikka kuin hauta?

Kerroin myös pelostani kuinka ihmiset muhun suhtautuu. Selitin, etten voi mennä osastolle, koska kaikki hoitajat ja lääkärit vihaa mua siellä. Ne näkee mut vaan mut angstaavana teininä, joka viiltelee päästäkseen pois. "Hip hei, viiltelen koska se on niin hauskaa!" En haluis nähä niitä tiettyjä kusipäitä enää ikinä.

Lääkärille ei kuitenkaan onneksi löytynyt sopivaa aikaa, joten ei ole ketään, joka voisi laittaa lähetteen. Syömishäiriöpeikkoni on iloinen, mun pitää päästä siihen tiettyyn lukemaan ennen kuin kehtaan mennä neloselle. Ehkä huomenna pitäisi paastota.

Tajusin myös, että olen ollut kotona jo kolme kuukautta. Pisin aika kahteen vuoteen.