2011/02/27

Kings Of Medicine

Hajotti niin pahasti, että oli pakko lähteä vielä äsken juoksemaan, vaikka mulla ei oo ollut tapana puoli kymmenen jälkeen poistua kotoa. Tuttu reitti parin vuoden takaa, pimeässä rantaviivaa seuraten. En ole pitkiin aikoihin lähtenyt kuluttamaan kävelyä nopeammalla temmolla. Ajattelin olevani jo niin terve, ettei edes tarvitse. No mutta kerrasta ei tarvitse rangaista.

Eilinen ilta/yö meni taas baarissa. Alkoholisoidun aina Iineksen seurassa, se on semmonen rakas pikku juoppo. Meni taas muisti. Tuntuu, että se katkeaa nykyään joka kerta kun ottaa pari (tai reilusti enemmän) lasillista. Mulla oli kuitenkin seuraa ja pitkästä aikaa kivaa. Aamulla me juteltiin darraisina sairaudesta, Iines tilitti kuinka huonossa kunnossa mä olen. Viime juhlissa mut oltiin kuulemma nimetty toivottomaksi tapaukseksi. Tuli taas tehtyä lupauksia yrittää päästä tästä kaikesta eroon, asetettiin aikarajoja. Rima tuli asetettua aika korkeelle, ehkä mä en pysty olemaan elossa jo viiden viikon päästä.

Tänään oon ollut iltapäivästä lähtien taas yksin. Söin, nukuin ja kävin ulkona. Päivällä ei tunnu olevan mitään ongelmaa minkään kanssa, mutta kun tulee pimeetä, iskee yksinäisyys. Otin lääkkeet, mutta ei ne oloa paranna. En huomaa niillä mitään vaikutusta oloon. P*skat pillerit, en mä niitä viitsi enää edes säännöllisesti syödä. Välillä sitten ottaa muutaman ylimääräisen.

Onneksi porukat palaa huomenna. Tai ei niillä niin väliä, mutta koira tulee myös hoidosta.

2011/02/25

Make Me Smile

Ahdisti niin, että piti tehdä jotain konkreettista. En viillellyt, mutta laitoin smiley-lävistyksen. Osastolla verikoekärrystä varastettu neula ja 1.2mm hevosenkenkäkoru. Tidii. Kipua ja vähän vertakin, sitä kai hain, mutta lopputuloskin on hieno.


Hajoilen yksin täällä himassa. Odotan, että joku tulisi kotiin, mutta haluan silti olla yksin.

2011/02/24

It's Cold Tonight

Ahdistus on suunnaton, voi miksen saa viettää lomaa rauhallisesti kotona? Miksi pitää vierailla isovanhemmilla ja heidän silmiensä vartioimana syödä. Oon syöny tänään salaattia, omenan ja kasviskeittoa ja voisin alkaa itkeä. Enää iltapala tälle päivälle, mutta huominenkaan ei tuo pelastusta. Jään yöksi ja aamulla odottaa heti aamupala. Saatan saada puhuttua itseni takaisin kotiin, mutta sekin on mahdollista vasta illalla. Ja sitä ennen on tarjolla ruokaa.

Ahdistus ahdistus ahdistus. Missä mun lääkkeet?

Yritin pyöräillä kuntopyörällä, mutta heti kolmen minuutin jälkeen ukki tuli katsomaan, että mitä ihmettä oikein puuhaan. Pyörä on siis vartoituna ja kiellettyjen listalla. Oksentaakaan en uskalla, en halua jäädä siitä kiinni. Olenhan sentään kylässä, en kidutusleirillä miltä tämä pikemminkin tuntuu. Ulkoiltukaan ei olla, koska ulkona on niin paljon pakkasta. Olen vain istunut sohvalla huovan alla, koska palelen koko ajan.

Aamupäivällä oli pikainen sisätautilääkärin vastaanotto. Se höpisi jotain mahdollisesta päiväosastojaksosta, mutta minäpä en siihen ala. Mieluummin vaikka neloselle. Tällä hetkellä en kuitenkaan osastohoidon tarpeessa ole. Ehkä myöhemmin. Ei tuo painokaan ole laskenut kuin ehkä kilon kuukaudessa. Kiitos vain säästöliekki.

2011/02/21

Color My World

Awws, äiti jätti mulle ruokarahaa, jotta pärjään täällä kotona yksin. Lisäksi se teki mulle pakkaseen vaikka mitä pöperöitä, jottei syötävät ainakaan pääsis loppumaan. Ja mä aion kiskoa noi keitot ja kasvispihvit naamaani tän viikon aikana! Vaikka itkien.

Labratädin kanssa oli tänään myös aika kivat keskustelut. Ensin se kyseli, että miten voin ja oonko saanu painoa lisää ja tommosta. Se nimittäin oli tuttu täti osastolta. Ihme, että ne edelleen muistaa mut sinä ohutsuonisena tyttönä. Luulisi, ettei mussa ole mitään mieleenpainuvaa. Tai ehkä tällaista hankalaa tapausta on parin vuoden tapaamisten jälkeen vaikea unohtaa. Tälläkin kertaa suonia sai etsiä neljällä eri neulalla jopa käsien lämmityksen jälkeen.

Muttamutta tärkeenpään asiaan. Sain vihdoin värjättyä hiukset. Pinkki raita ei tullut ihan niinkuin halusin, oikeastaan feilasin aika pahasti blondatessani, mutta nytpä pitää vain yrittää olla tyytyväinen lopputulokseen.



2011/02/19

Where's My Money?

Oon nyt ollut lahjakkaasti pesemättä hiuksia puoli viikkoa. Ällöttää, mutta joka päivä päätän värjätä hiukseni, mutten kuitenkaan saa mitään aikaiseksi. Väri kun tarttuu paremmin likaisiin hiuksiin. Ajatuksena olisi tällä kertaa pelkän mustan sijaan saada hiuksiin vähän väriä. Jotain neonväristä raitaa olen harkinnut, tukasta tuleekin osittain pinkki. Olisin halunnut liilaa tai sinistä, mutta Cybershopista oli loppu. Joka tapauksessa ihan sama, kunhan saan juurikasvun pois. En jaksa tällä hetkellä vähempää välittää ulkonäöstäni, ilman meikkiä mennään ja mieluummin olisin vain kotona neljän seinän sisällä. Masennuksestako tämä johtuu?

Jos saisin päättää makaisin kaikki päivät vain sängyssä tai ainakin olisin tekemättä mitään. Anoreksia ja perhe ovat kai ainoat, jotka pakottavat minut ylös. Toinen käskee kuluttamaan ja liikkumaan, toisten en vain voi antaa nähdä minua sellaisena laiskiaisena. Ensi viikolla pakenen kuitenkin esittämään pirteää lapsenlasta mummille, saan jotain elämää tähän kuolleeseen ruumiiseen ja ehkä vähän ruokaakin.

Kun olin tänään metsästämässä hiusvärejä, tarttui mukaani aivan ihana laukku. Olen tuota katsellut jo joskus aiemminkin netistä ja nyt se löytyi Kampin Cyberistä. Tajusin, että kaikki laukkuni ovat mustia, eikä niihin oikeasti mahdu paljonkaan tavaraa, joten yritin selittää itselleni, että olen uuden olkalaukun tarpeessa. Todellisuudessa tämä oli kuitenkin heräteostos, vaikka olen edelleen ostolakossa. Onneksi ei kuitenkaan vaatteita tarttunut mukaan, tuhlasin jo hiusväreihin melkein kolme kymppiä. Ensi viikolla ostan korkeintaan ruokaa ja junalipun.

2011/02/16

Homeland

Hiihtolomalla (eli ensi viikolla) pääsen matkustamaan korkeintaan Järvenpäähän mummolaan. Tänään oli siis taas aika sisätautilääkärille ja sieltä tarttui mukaan matkustuskielto ja resepti kaliumnappeja varten. Ensin lääkäri oli tapojensa mukaan yli puoli tuntia myöhässä ja sitten juteltiin tunti siitä kuinka ankara olen itselleni ja en osaa ottaa kehuja vastaan. Raahattiinpa paikalle jopa oma hoitajani ja kelloa vilkuiltuani päästiin lopuksi asiaan - sisätautien erikoislääkärin kun kuuluisi tutkia eikä tappaa potilastaan puhetulvalla.

"Mä tunnen sun reisiluut lihasten läpi, ei ole lihaksissa varmaan kauheasti voimaa." Verikoetuloksissa huusivat kalium- ja natriumarvot punaista ja sain puhuttua itseni juuri ja juuri pakoon tiputuksesta, johon mut oisi voinut kuulemma lähettää vaikka saman tien. Painoindeksi on enää vähän päälle neljätoista ja sydänkäyriä katsoessaan pudisteli vanha nainen vain päätään. "Mä voisin kertoa tästä vaikka mitä, mutten halua huolestuttaa sua liikaa." Kaikki seikat puhuivat matkustusta vastaan, joten jään ensi viikoksi yksin himaan. Oikeastaan on aika ihanaa saada kämppä ihan vain omaan käyttöön.

Huomenna on kavereilla abi-show ja penkkarit. Sen jälkeen ne pääsee laivalle juhlimaan. Tuntuu että oon ainoo joka jää tänne jäiseen Suomeen, vaikka tuskinpa Ruotsissa on yhtään lämpimämpi (hassu sana). Mutta silti! odotin pääseväni sinne Italiaan, ois korvannu kaikki menetetyt risteilyt. Huomenna on myös siskon vanhojentanssit, pääsen meikkaajaksi. Iteltä prinsessapäivä jäi väliin, mutta eipä tuo enää haittaa. Liikaa järjestelyä ja sähläystä parin päivän tanssien takia.

2011/02/14

No School Today

Mikään ei oikein tunnu miltään. On hetkiä kun tapahtuu jotain: kuljen kouluun, syön, näen kavereita. Mutta enimmäkseen aika vain ajelehtii hitaasti tuuliajolla eteenpäin. En tiedä mihin olen menossa, en ole matkalla minnekään. Jumitan paikallani vailla tavoitteita. Istun sängylläni ja työnnän jäiset jalkani patterin kuumiin väleihin, jotta veri lähtisi taas kiertämään ja tunto palautuisi taas muuten kuolleelta tuntuvaan vartalooni.

Viikonloppuna tuli taas otettua alkoholia - sen verran reippaasti, että sain metsästää laukkua jälkikäteen Sörnäisistä. Kaikki juomat menivät, vaikka en niiden kittaamisessa ollut edes kauheasti avustamassa. Olin juhlimassa lauantaina, tsemppibileissä, joissa oli boolin ohella tarjolla myös ruokaa. Paljon ruokaa. Täytyy myöntää, että foccaccia ja muut vähät mitä maistoin maistuivat hyvältä. Ruoka on hyvää.

Juhlat jatkuivat pitkälle sunnuntain puolelle, mutta me lähdettiin Emmin kanssa jo aikaisin. Ehkä osasyynä oli se pelko, jonka tarjolla odottavat herkut toivat mukanaan. Humalassa kun kontrolli karkaa usein käsistä ja tällä kertaa ahdistivat jo alkoholin sisältämät kalorit. Yleensä mulla ei ole tällaista juomisongelmaa. Yleistunnelma oli kuitenkin hyvä ja aaaws kun ihmiset oli niin senspaavia. Tuntuu, etten ollu yhtään oikeella hengellä mukana.

Maanantai alkoi kuitenkin loistavasti, kävin koulussa syömässä. Mulla ei ollu tunteja ollenkaan, mutta kävelin ton kolmen minuutin hurjan matkan kouluun ja istuin nurkkapöytään yksin tuijottelemaan kasvismakaronilaatikkoa lautasellani. Yläastelaiset ei välittäny mun läsnäolosta, joten rohkeasti haarukoin sapuskan suuhuni. Ystävänpäivämunkista oli kyllä pakko kieltäytyä, ihmetekoihin en mäkään pysty, vaikka kouluruokailu on jo melkein semmonen.

2011/02/11

You Give Me Fever

Kuumetta ja yskää, huono olo.
Toivottavasti ei jää huomiset juhlat väliin.


Nukun tän maailman pois.


Kaupungilla laihoja ihmisiä,
kateus, haluan olla samanlainen.

2011/02/10

Make It Through The Rain

Meiän koira on taas ihan hölmö. Se jahtaa päivisin siskon huoneessa pölyhiukkasia. Tiedättehän, niitä haituvia joita huoneilmassa leijailee ja jotka auringonvalo tekee näkyviksi. Koira jahtaa itsensä melkein kuoliaaksi ja kun tulin tänäänkin lääkäristä kotiin, se touhotti innoissaan ja louksutti leukojaan. Ihan kun se mitään saisi kiinni...
Tänään oli siis taas sisätautilääkärille aika ja noita aikoja kuuluisi normaalisti olla ehkä kolmen kuukauden välein. Tämä oli jo toinen kerta viikon sisällä. Enkä suoraan sanottuna pidä poliklinikalla ramppaamisesta, kerta viikossa riittäisi vallan hyvin, mutta en kehtaa kieltäytyä ylimääräisistä ajoista. Tänäänkin siis kiltisti kävelin taas psykiatriakeskukselle,  ja tunnollisesti olin jopa kymmenen minuuttia etuajassa.

Lähinnä tämänpäiväisen tapaamisen tarkoituksena oli katsoa labra-arvoja, mutta sisätautilääkäri puhuikin vain siitä, kuinka minua täytyy ahdistaa kaikki ja yritti selvittää mistä koko syömishäiriö on lähtöisin. Tiedän, että tuo nainen on Suomen parhaita ammatissaan, siitä todistavat ihan vain luennotkin, joita hän oli lähdössä pitämään ulkomaille. Mutta en jaksaisi pohtia sairauteni syitä, en halua tuntea sitä avuttomuutta, kun ei osaa vastata helppoihin kysymyksiin.

Veriarvoissa suolat heittivät taas ties mitä, lääkäri määräsi minut teenjuontikuurille, (häh?) koska siinä on kuulemma paljon kaliumia. Ja painoa olin saanut hieman nostettua. En tiedä pitäisikö iloita vai kauhistua, mutta minullahan on ote tähän sairauteen. Matkaan ei otettu vieläkään kantaa, mutta minäpä näytän, että pystyn lähtemään mukaan.

Ensi viikolle varattiin uutet labrat, verikokeet ja ekg.

2011/02/07

Cold Hands

Tapaaminen "meidän professorin" kanssa, niin kuin perheterapeutti tapaa sisätautilääkäriä nimittää. Olin kerrankin ajoissa kun tulin kävellen enkä luottanut Helsingin joukkoliikenteeseen. Bussit tapaavat aina olla myöhässä kun pitäisi jonnekin päästä. Tai no, minäkin onnistun aina myöhästymään siitä linja-autosta, johon alun perin suunnittelin ehtiväni. Ei kuitenkaan aiheesta enempää.

Vastaanottaessaan lääkäri totesi, että onpas siinä kaksi samannäköistä ihmistä, kun äidin kanssa tapaamiseen menimme. Äiti piti ottaa mukaan, koska oon vähän huono välittämään informaatiota kodin ja polin välillä. Nytkin olisin mieluummin vain valehdellut kaikille, mutta minut laitettiin riisuutumaan ja vaa'alle. Verenpaineet eivät herättäneet erityistä huomiota - matalalla ne olivat kuten olettaa saattoi, eikä labratuloksia voinut katsoa kun viimeisimmät olivat oli kuukauden vanhoja ja osastolla otettuja.

Vaa'an lukema sen sijaan nosti "voivoi kun mä olen susta huolissani"-ryöpyn lääkärin huulille ja mutsi tietysti nieli kaikki nää puheet niin hanakasti kuin mahdollista. Alko oikeen suututtaa, kun ne vertas mun kuntoa Isabelle Caroon ja puhui jotain jopa vastentahtoisesta hoidosta, letkuista ja muista. Onko jopa ammattilainen, joka päivittäin tapaa anorektikkoja, niin sokea, ettei näe minkälainen ihravalas mä vielä olen? Eikä mua pakkohoitoonkaan voi laittaa, kun bmi ei riitä siihen läheskään.

Koska ne verikoetulokset kuitenkin puuttui, ei meiän tapaaminen kestänyt puolta tuntia kauempaa. Hyvä niin, siinäkin oli puoli tuntia liikaa. Labralähetteet kuitenkin lähti menemään ja varattiin uusi aika jo tän viikon torstaille. Mun tilanne on muka huolestuttava, koska painoin viimeksi saman verran vuosi sitten ja sillon mulle oli osastopaikka tiedossa. Mun hoitosuunnitelma on kuulemma liian optimistisesti katsoen kyhätty, koska en selvästikään yritä noudattaa ruokailuja. Välillä yritän, välillä en. Se ei kuitenkaan riitä.

Ja juotavia jogurtteja yritettiin tuputtaa aamupalaksi. Kirkkain silmin lupasin yrittää, kun en saanut aikuisten päitä kääntymään. Miksei kukaan usko, että en mä oikeasti halua syödä aamupalaksi mitään. Turha meille ees ostaa moisia, kun äiti olisi halunnut juosta kaupan kautta kotiin. "Ostetaan sulle tätä ja tätä!"

Italianmatkasta mä en saanu mitään selvää, ei siitä oikein edes keskusteltu. Laskettelu taitaa siis mun osalta jäädä sivuun, mutta vielä voi elätellä toivoa kivasta kaupunkilomasta.

2011/02/05

Not An Alcoholic

Alkoholi on ystävä. Vietettiin eilen Iineksen kanssa "sivistynyt" ilta melkeen kahdestaan. Meidän hamstraamalla alkoholimäärällä juominen ei kuitenkaan ikinä jää vähään vaikka tarkoitus olikin nauttia vain parit drinkit. Siideriä ja paria eri likööriä, kossua ja mitä lie litkuja. Niillä saa aika kivan humalan aikaan. VAIKKA eilen kyllä juotiin maltillisemmin kun yleensä (lue: muisti säilyi). Tuli kuitenkin taas kännipäivityksiä facebookkiin, ehkä se alkolukko olis oikeesti hyvä keksintö?

Kiva oli kuitenkin taas saada pää sekasin ja avautua elämän kurjuudesta. Ja oikeen kivasti tulee energiaakin välillä kehoon kun uskaltautuu juomaan sokeripitosia juomia. Olisi tehnyt mieli vain hyppiä ja tanssia jossain vaiheessa, nauttia siitä valheellisesta tunteesta kun jaksaa mitä tahansa.

Parasta oli ehkä kuitenkin kun jatkettiin tsemppipuheita vielä aamullakin ja tuli luvattua, että tänä vuonna päästään vielä normaalipainoon ja selätetään tää p*skasairaus. Joskus me vielä nautitaan darra-pizzaa hyvällä omallatunnolla. Töitä tehdään ja tän viikonlopun mä aion suoriutua hyvin, koska maanantaina on sisätautilääkärille aika, ja se ottaa kantaa pääsenkö hiihtolomalla perheen mukana Italiaan.

Tuntuu taas, että kyllä se elämä tuolla jossain pilkottaa. Here we come!

PS. Sain perjantaina suoritettua biologian kokeen ja kai se sen verran hyvin meni, että ainakin pääsen läpi. Nyt enää toinen jäljellä :)

2011/02/02

Waiting For The End

Pyörtyilen kotona kun en jaksa nousta maltillisen hitaasti ylös, vaan riuhtaisen itseni seisaalleen. Äiti ei kauhean hyvällä katso, vaan yrittää tarjota minulle edes hedelmiä syötäväksi. En minä niitä tarvitse, en väärinä ajankohtina! Mulla on nykyään tiukat säännöt monelta saan mitäkin syödä. Jos rikon ruoka-aikoja, pelkään sortuvani ahmimaan, nyt kontrolli on ainakin minulla.

Tänään ruoka ällöttää, en ole pystynyt syömään seitsemään mennessä mitään. Pakko saada alas ainakin iltapala, tai tästä ei tule mitään, ettei anoreksia vie minua kokonaan. Sairaus pitää ajaa alas johtajan paikalta, elämänhalu täytyy löytää piilostaan.

Taistelisin jos olisi voimia. Jos jos jos...
Mitä minä oikein odotan?


2011/02/01

You Are Nothin'

Vielä ei saa syödä. Vasta kun kello tikittää seuraavan tasatunnin kohdalle, saan avata jääkaapin ja katsoa mitä suuhuni voin laittaa. Tai ehkä voisin odottaa puoli tuntia lisää, sillä vatsassani leijuu tyhjyyden tunne, jota en halua vielä rikkoa. Uunissa valmistuisi parhaillaan punajuuri-tofu-laatikko, mutta tänään se ei ole minua varten. Ehkä huomenna uskaltaudun syömään yhdessä perheen kanssa ja maistamaan. Tänään tarvitsen jotain turvallista, eikö puuro tai mysli riitä hyvin ateriaksi? (Ja mysliä siis reilusti enemmän kuin ateriasuunnitelman ihmeellinen neljä ruokalusikallista.)

Olen tänään käynyt sh-polilla juttelemassa, nukkunut ja istunut biologian tunnilla. Ulkoillut koiran kanssa ja ilman koiraa.

Polilla ei edelleenkään mainittu sanallakaan osastoa tai päiväosastoa, tuntuu todella siltä ettei kukaan minua sinne haluakaan. Vaikka ei sen väliä, kun en itse hoitoon tällä hetkellä pysty sitoutumaankaan. Joululomasta on vielä niin vähän aikaa ja ruoan lappaminen viisi kertaa päivässä ahdistuksineen on tuoreessa muistissa.

Ainoa asia, joka pisti vähän eloa aivokuolleeseen päähäni oli hoitajan vastaus, kun kerroin jättäneeni kaikki kurssivalinnat pois seuraavasta jaksosta. Oletin, että hoitaja olisi ollut ilman muuta samaa mieltä kanssani etten ehkä ole juuri tällä hetkellä koulunkäyntikunnossa, mutta tuo tokaisi vain, että minun pitäisi syödä pähkinöitä. "Kun aivot tarvitsee rasvaa, niin pähkinät tai siemenet voisi olla helpoin muoto." Rasvaahan mä juuri mielelläni syönkin, jebou. Turha luulo, en mä ainakaan vaikeimmasta tätä syömistä saa aloitettua.

Ja mähän en sinne kouluun ens jaksossa mene, mut otettais taas kesken kaiken sieltä pois ja kaikki jäis taas kesken. Lisäks mulle on kirjotettu sairaslomaa kesäkuulle asti. On tällä hetkellä aika luovuttaja-fiilis kun en viitsi edes yrittää. Kiitos hoitajani, että aiheutit tällaisen mitään aikaansaamattoman paskiaisen tunteen, tätä mä tänään tarvitsinkin!