2011/12/30

Where Is The Line?

Istun keittiössä ja näen olohuoneessa ihmisiä. Kun käännän pääni, siellä ei ole ketään. Samoin kadulla, vastakkaisella puolella liikkuu ihmisiä, mutta olen yksin.

Askelmittari tikittää askelia, äiti sanoo takavarikoivansa sen. Lähden sateeseen ja annan taivaan itkeä päälleni. Juoksen kunnes en enää jaksa, kävelen loppumatkan. Taivaalla välkkyy valoja ja katselen niitä lumoutuneena. Öinen Helsinki on kaunis, meri houkuttelee minua hyppäämään mustaan.

Kotona syön, ahmin, ja oksennan kaiken.

Veri jyskyttää korvissani ja meinaan pyörtyä. Otan tukea seinästä ja tärisen kun silmissä pimenee. Kyykin lattialla, jottei taju lähde.

Haluaisin kuolla kun istun yksin pimeässä huoneessani. Tartun terään, mutta lasken sen käsistäni. Ei enää arpia. Pidättelen itkua, katson peiliin ja näen valaan. Romahdan sängylleni ja toivon ettei minun tarvitsisi enää ikinä nousta.

2011/12/28

Take Me On The Floor

Mikäs tässä. Viime päivät on mennyt vain verkkareissa kotona. Ainoa mitä olen onnistunut tekemään on koiran kanssa ulkoilu. Oli ihanaa kävellä pimeässä ja katsella myrskyn nostamaa merivettä melkein kadulla, majakan valoa taivaalla ja puskea tuulta päin. Koira hyppii innoissaan vieressä suussaan vuorotellen varmaan jokainen tuulen pudottama risu ja oksa.

Hetken yritin juosta kaloreita pois, mutta päätin, ettei kunto kestä. Enkä halua aloittaa taas pakonomaista liikuntaa. Mietin pitäisikö toivoa askelmittari syntymäpäivälahjaksi. Jos pysyisi ihan vain kävelyssä, mutta keräisi askeleita...

Näin unta, että Kampin metroasemalla viilsin kämmenselän auki. Siististi verisuonien väliin. Ei tullut verta, eikä sattunut.

Terä olisi huoneessani, mutten käytä sitä. Osastolla tehdyistä haavoista revin viimeisen tikin pois eilen. Ihan siististi nuo ovat parantuneet, vaikka kivat arvet taas jäävät vaihteeksi. Mutta eipä tuossa vasemman käden ranteessa muuta olekaan kuin eri levyisiä arpia. Rumia.

Koira toi Ikea-rotta-lelun leikitettäväksi. Jaksaisinkin veto-leikkiä. Huippaa kun nousee ylös, eikä siihen totu. Tunnistaa kyllä kun meinaa oikeasti taju lähteä ja osaa piiloutua muilta, ettei ne näe kun kyykistyn lattian rajaan, tai yritän täristessä pysyä pystyssä. Ehkä olisi pitänyt jatkaa rautalääkitystä. Syönyt ainakin olen. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä joulun jälkeen.

2011/12/25

I Heard the Bells on Christmas Day

Hyvää joulupäivää kaikille :)

Aatto on jo mennyt ja melkein tämä päiväkin. Eilen oltiin serkuilla ja tänään ollaan löhöilty suurimmaksi osaksi kotona. Mitäs käytiin isän kanssa hautausmaalla sytyttämässä pari kynttilää muistoksi.

Jouluruokailut sujui aattona hyvin. Lounaaksi oli riisipuuroa, johon en kyllä uskaltanut lisätä sokeria päälle, mutta oli hyvää silti. Rakastan riisipuuroa, varsinkin kun sitä yleensä saa vain jouluisin. Aika hyvin sujui listan mukaan tämä ateria, illalla uskalsin ottaa laatikoita, herneitä, papuja ja rosollia ihan oman tuntuman mukaan. Joulupäivällisen jälkeen istuin yksin serkun huoneessa ahdistumassa ennen lahjojen avausta. Mietin vain, että nyt en oksenna, ja kerrankos sitä saa syödä hyvin ja ehkä vähän yli ateriasuunnitelmankin. Joulutorttuihin en enää koskenut.

Ai niin, ja hetken ajan kun katsoin peiliin, takaisin tuijotti _kaunis_ tyttö.

Tänään olen vain oksentanut lahjasuklaita ja pipareita. Nytpä tiedän millainen on bulimikon joulu. Kahteen kertaan olen syönyt kunnes on tullut suorastaan paha olo. Sitten vähin äänin vessaan ja sormet kurkkuun. Että kiva. Muutenkin on läskiahdistanut, kädet ja jalat ja vatsa tuntuvat suunnattoman kokoisilta.

Pitäisi vielä selvitä huomisesta kahvittelusta isovanhempien kanssa.

Ps. Mulla on niin ikävä kun rakkaus on toisella puolella maapalloa vielä kaksi viikkoa.

2011/12/23

Do They Know It's Christmas

Taas kotona. Enhän ollutkaan kuin kuukauden taas sairaalassa. Ja toivon, että olisin siellä edelleen, ei suljetulla, vaan nelosella. Halusin parantua, mutta tuo ysi tuhosi motivaatiotani aika tavalla. Tänään olen kuitenkin onnistuneesti syönyt kotona lounaan ja välipalan. Kohta olisi vuorossa päivällinen.

Joululaulut soivat ja päässäni on tonttulakki, mutta minua itkettää. Enkä tiedä mikä. Ja tekee pahaa kun Jennalla menee niin huonosti.

Olen tänään juossut kaupassa ostamassa ligh-limua ja piparitaikinaa. Kukaan ei kuulemma viitsi leipoa, joten minä sitten teen pipareita. Jouluna pitää olla pipareita! Ehkä syön taikinaa ja oksennan. Hyvin lähtisi tämäkin alamäki. Tänään lupailin kirkkain silmin suljetun lääkärille, että kyllä kotona sujuu ja syön ja syön.

Tai sitten kestän vain ahdistuksen. Ainakaan en viiltele, vaikka tekisi helvetisti mieli. Ja rakkaanikin on tuolla jossain kaukana.

2011/12/22

Damn Silence

Suljetulla. Olin muka liian vaaraksi itselleni nelosella. Eihän minut tikattu kuin kaksi kertaa. Nyt on ranteessa yhteensä yhdeksän tikkiä. Kukaan ei uskaltanut viedä minua ulos siltä varalta että hyppäisin auton alle. Miksi? Enhän minä halua kuolla.

Ensimmäisen tikkauksen jälkeen sain vielä armoa, jos en vahingoittaisi itseäni, saisin vielä jäädä. Enkä minä edes satuttanut, vähän vain raavin peukaloa auki ja kerran heittäydyin polvilleni. Tuon takia pidettiin ylimääräinen hoitokokous, jossa ei ollut edes omaa lääkäriäni. Päätettiin, että lähden kotiin.

Kun menin pakkaamaan tavaroitani, otin terän ja viilsin. Veri on lämmintä kun se valuu kättä pitkin. Kun hoitaja tuli katsomaan miten pärjään, tuli aika kiire lääkekansliaan katsomaan miltä papereihin kiedottu käteni näyttää. Päädyttiin taas tikkaamaan ja minut siirrettiin tarkkailuun yhdeksänteen kerrokseen suljetulle osastolle.

Tulee nenämahaletku, jos en syö. Vaikka painan varmasti sen saatanan 45 kiloa. Miksi minua pitää vielä ruokkia, lihottaa? Painoindeksikin on päälle 16, miksi en saa liikkua senkään vertaa, että kävelisin käytävällä edestakaisin.

Puhun halusta parantua, mutta en halua tehdä sitä täällä. Neloselle en kuulemma pääse enää ikinä, joten työ pitää tehdä yksin. Huomenna on mahdollisuus päästä pois. Ja niiiiin toivon, että pääsen kotiin. Onhan sentään joulu, vaikka ei yhtään siltä tunnu.

2011/12/18

The First Cut Is The Deepest

Mä viilsin eilen osastolla. Pelkään, että nyt ne heittää mut pois, koska rikoin sääntöjä. Huomenna selviää saanko jäädä. Revin ensin vanhasta ranteen haavasta ruven pois ja viilsin siihen päälle. Verta melkein suihkusi ja sain siivoilla jälkiäni puoli tuntia vessan ja huoneeni lattialta.

Kun hoitaja huomas, niin nopeasti tuli lääkkeitä kunnon satsi.

Suihkussa haava aukes uudestaan ja annoin sen vuotaa. Pelottavalla tavalla on ihanaa katsella veren sekoittumista veteen, kuviota, tip tip.

Laitettiin rasvalappu ja side, ne piti hyvin iltapalan ajan. Mutta kun sen jälkeen istuin sohvalla kuuntelemassa musiikkia, katoin, että ohops, mulla on keltaiset sairaalahousut ihan veressä. Ja niin oli hupparin hihakin.

Kutsuttiin päivystävä lääkäri ja mentiin lääkehuoneeseen. Yritin inttää vastaan kun ne sanoi, että haava on ommeltava. Suostuin sitten, mutta verta oli valunut jo sen verran, etten pysyny enää jaloillani vaan pyörryin siihen lääkekanslian lattialle. Tikkejä tuli neljä.

2011/12/14

Stupid Shit

Terä tanssii ihollani. Tarvittavat lääkkeet otettu. Minusta ei ole puhujaksi, ei tässä mielentilassa. Veri virtaa suihkun lattialla, mutta tämä sai olla viimeinen kerta.

Haluan vain selvitä tunnista toiseen. Mutta kohta odottaa jo seuraava ruokailu.

Itkettää, miksi olen ikinä antanut sairauden saada minut otteeseensa. Voisin odottaa joulua kotona sen sijaan, että itkeskelen puolukkarahkan tuomia kaloreita sairaalassa. Olen säälittävä paska.

2011/12/12

Christmas Time Is Here

Paino alkaa taas nelosella. Itken sitä yksin hiljaa mielessäni. Oikeastaan paino on ollut jo ainakin viikon neljänkympin paremmalla puolella, mutta se jaksaa silti ahdistaa.

Ulkona sataa, en pääse ulos, koska kukaan hoitajista ei halua lähteä kastumaan kanssani. Ymmärrän sen, mutta tarvitsen jokapäiväiset viisittoistaminuuttiset ulkoiluni. Muuten en saa liikuntaa ollenkaan. (Koska yksin huoneessa jumppaamista ei lasketa.) Alkaa ahdistaa vain entistä enemmän.

Rakkaani kävi onneksi eilen piristämässä päivääni. Lakattiin mun kynnet, mutta onnistuin tietysti heti sotkemaan puolet kun en malttanut odottaa lakan kuivumista.

Tänään oli hoitokokous. Oma läääkäri on lomalla vuoden alkuun asti, joten olipa sitten ylilääkärin tapaaminen tiedossa. Mitään suuria muutoksia ei tullut: lääkemäärää nostetaan ja sain luvan osallistua perjantain retkelle, jos sellainen järjestetään.

Osastolle tuli tänään joulukuusi, vaikka pikkujouluja vietimmekin jo viime viikolla torttujen, pipareiden, glögin ja korttien askartelun merkeissä. Kävimme myös Töölön kirkossa laulamassa kauneimpia joululauluja. Siltikään en ole päässyt vielä joulutunnelmaan. Jos vain tulisi lunta ♥

2011/12/05

Food For Gods

Tänään aloitettiin suuremmalla ateriasuunnitelmalla, vaikka paino nousisi ihan kivasti tuolla vanhallakin. Painoa on nyt parissa viikossa tullut viitisen kiloa, mutta ei kun ruokaa lisäämään. Se on käytäntö, että starttilistan lisäksi neljäs päivä tulee lisäravinne ja kahden viikon kuluessa saapumisesta siirrytään perusruokavalioon (ent. adv).

Olen sentään saanut vihdoin omahoitajat, ja vieläpä mukavat sellaiset, joille voin kertoa kaiken. En aio valehdella, olen senkin sanonut suoraan, että jumppaan huoneessani jos siihen tulee tilaisuus. Samoin yritän pyyhkiä rasvat leivän päältä, mutta yritän päästä näistäkin tavoista eroon.

Alas istuminen ja mitään tekemättä oleminen on vaikeaa. Tekisi mieli kävellä käytävää edestakaisin, mutta siitä tulee heti sanomista. Ulkoilut kun ovat vaivaiset 15minuuttia kerrallaan hoitajan kanssa saatettuna.

Vieraita en ole halunnut käymään, en tiedä miksi. Ehkä en halua näyttää heikkoutani, sillä sitä minä olen. Mielialat vaihtelevat vuoristorataa, tai oikeastaan vain masennus ja ahdistus iskevät piikkeinä. En muista milloin olen viimeksi hymyillyt, en jaksa naamioita, vaikka tiedän, että teille riittäisi ankeakin Noora.

2011/11/28

Don't Cry For Pain

Hakkaan reisiäni nyrkeillä ja henkarilla. Nyt on jaloissa suuret mustelmat, mutta kukaan ei huomaa niitä. Vasta eilen oli punnituspäivä, eivätkä ne montaa kertaa viikossa jaksa lukemia katsoa, kunhan painon suunta on ylöspäin. Ja onhan se noussutkin alle viikossa kokonaiset kolme kiloa.

Minuun sattuu, olen vain itkenyt koko päivän, napsinut tarvittavia kuin karkkia. Nyt on iltakin jo alussa ja tarvitsen jotain nukahtamiseen. Päästäkää minut pois tästä päivästä! Haluaisin jo kotiin, mutta tiedän etten pärjää siellä. Miksi en voi olla tavallinen ja terve kuin siskoni?

Vihaan itseäni. Kerroin sen hoitajalle, joka alkoi taas saman jauhannan vääristyneestä ruumiinkuvasta. Vihaan silti, päivä päivältä enemmän.

Toivon vain, että saisin viiltää. On ollut jo lähellä, että tartun terään. Vetäisin molemmat rannevaltimot auki. Tai ehkä jopa kaulan. Mutta sitä en tee, ihan vain muiden tähden. Tänään en ole itsekäs.

2011/11/24

Cry Little Sister

Mulla ei oo omahoitajia vieläkään, vaikka oon ollut täällä jo kolme päivää. Kertaakaan en ole päässyt juttelemaan hoitajan kanssa, kai niillä on liian kiire muiden potilaiden ongelmien kanssa. Oon aika syrjään vetäytyvä, joten muut avoimesti itkevät ja valittavat saavat huomion.

Tekisi mieli viillellä, mutta siihen en kuitenkaan ala. Vaikka kun mun tavarat pengottiin läpi, ei terää löytynyt. Se on mulla piilossa ja odottaa.

Oksentanut oon pari kertaa, mutten ole sanonut siitäkään kenellekään. Tuntuu, että mut ois unohdettu, kun kukaan ei tule juttelemaan. Ryhmäulkoilullekin mut unohdettiin eilen ottaa mukaan. Pääsin kävelylle kuitenkin opiskelijan kanssa myöhemmin, kun valitin. Tuli kuitenkin aika ulkopuolinen

Huonekaverina on sentään vanha tuttu. Me ollaan Himpun kanssa oltu ennenki samassa huoneessa ja vieläpä useampaan kertaan. Ei me silti paljoa toisillemme puhuta. En halua, en jaksa, eikä mun tarviikaan.

Äiti on onneksi käynyt onneksi joka päivä, sille voin purkaa tätä oloani. Vaikka oonkin vaan ilkee ja tiuskin. Eikä mun äidille kuuluisi näitä asioita kertoa, hoitajallehan mun kuuluisi kertoa pahasta olostani. Mutta kun ei ole hoitajia, vaikka osasto onkin niitä täynnä.

2011/11/21

Winners And Losers

Kiitos kaikille teille lukijoille, jotka ootte takonu järkeä mun päähän. Ei mun tilanteessa voi tehdä kuin elämäntapamuutoksen, muuten tää tie vie hautaan. (Vaikka olisiko se vaihtoehto niin paha?)

Oonhan mä jo pidemmän aikaa tienny, ettei tää ikuisesti voi jatkua näin. Silti olen vain raivonnut niille, jotka on osastoa ehdotellut. Kun en minä ole tarpeeksi pieni. Haloo minä, enhän ole ikinä tarpeeksi pieni! Yritänkö olla paras anorektikko? Eihän sellaista olekaan. Olen kokenut nenämahaletkun, pakkohoidon, sisätautiosaston ja kaiken tuon paskan. Mikään ei kuitenkaan tunnu herättävän tarpeeksi. En minä kuole, lallallaa.

Nyt saa silti riittää. Ja minulla on häviäjän olo. Anoreksia päässäni haukkuu minua läskiksi idiootiksi. SIKA SIKA SIKA SIKA. Tänään todistelin kuitenkin lääkärille, että haluan osastolle, että haluan muutoksen elämääni. Tämä lähtee minusta itsestäni, ei kenestäkään muusta. Vaikka ihmiset ympärilläni kyynelsilmin suostuttelevat minua ottamaan osastopaikan vastaan, ei sillä ole merkitystä. Minä itse haluan sinne. (Haluanko?) Olen luovuttaja kun suostuin. Idiootti!

Täytän muutaman kuukauden päästä 20. Mehän sovittiin kauan aikaa sitten, että sen jälkeen tämä on pelkästään säälittävää ruoalla pelleilyä. Muistan vielä tasan tarkkaan, kuinka yhteisellä ulkoilulla puhuimme kerrankin asiaa. Ja minä en ole viime kuukausina edes yrittänyt. Olen epävarma. En edelleenkään usko, että kilot tuovat muassaan elämän. Miksi minä tähän ryhdyn? Joka tapauksessa: lihotuslaitos, täältä tullaan heti huomenaamuna aamupalalle.

2011/11/20

The 12th Day

Perjantaina oli taas visiitti Haartmanin päivystykseen. Polilta olin taas kipittänyt labraan verikokeisiin kontrollikäynnille. Labratätejä oli taas kaksi tökkimässä neuloilla ennen kun saivat vihdoin kämmenselästä yhden putkilollisen verta.

Sen jälkeen pääsin kuitenkin äidin kanssa kasvohoitoon hemmoteltavaksi. Puhelimeen oli tuon noin tunnin kestävän hoidon aikana tullut kahdeksan puhelua. Soitin sitten hoitajalleni takaisin, joka sanoi, että taas olisi edessä reissu sairaalaan. En olisi mennyt, jos äiti ei olisi väkisin minua sinne raahannut. Kaiken lisäksi reissu oli mielestäni täysin turha, pelkkää odottelua ja neuloilla pistelyä.

Viikonlopun olen nysvännyt vain kotona. En ole jaksanut nähdä ketään, poistunut kotoakin vain ruokakauppaan ja ulkoiluttamaan koiraa. Pitäisi ryhdistäytyä, mutta kun ei vain jaksa. Tai oikeammin: ei kiinnosta. Ahdistaa, kun en ole liikkunut, joten olen iltaisin vetänyt taas omaa jumppaa. Tästäkin tavasta luulin jo päässeeni eroon.

Huomenna olisi aika lääkärille. Mistäköhän puhutaan? Jos vaikkapa taas osastosta.

2011/11/16

One Way Or The Other

Perhetapaaminen. Suurimmaksi osaksi keskustelu oli sitä, että "kun menet osastolle". Annoin puolien puheista valua ohi korvien. En kuulemma ole ikinä näyttänyt näin väsyneeltä. Ei mua väsyttänyt, ei vain kiinnostanut mitä perheterapeutti selitti. Näytti se mulle listaakin, jossa olin jonossa osastolle. Vaikka en ole missään välissä sanonut meneväni sinne.

Jäin silti miettimään, että pitäisikö. Riittääkö 37kg osastolle, olenko norsumursuhyljeläski jos suostun sinne tämän painoisena. Saan soittaa lääkärilleni milloin tahansa ja pyytää päästä sisään. "Soitat sitten heti huomenna." Mutta mun veriarvothan korjattiin sisätaudeilla, nyt kaiken pitäisi olla hyvin. En edes tarvitsisi osastoa? Nyt syön kaliumtablettejakin, ei ne arvot enää romahda noin vain.

En vain haluaisi lopettaa laihdutusta ja paisua taas kerran ilmapallon kokoiseksi. Joskus se täytyy, mutta ei vielä.





2011/11/14

In The Hospital

Vietinpä sitten viikonlopun sisätautiosastolla.

Perjantaina oli poli, josta suuntasin suoraan labraan verikokeisiin. Yllättäen iltapäivällä tuli lääkäriltä soitto, että on vähän pahanlaatuset arvot ja tarvitsisin sairaalahoitoa. Vähän ärsytti, koska en olisi jaksanut lähteä Haartmaniin tiputukseen, mutta äiti raahasi minut oman terveyskeskuksen kautta kuitenkin sinne.

Odottelua, odottelua, odottelua. Ensin jonotusnumeron kanssa aulassa, sitten, että sairaanhoitaja tulee laittamaan tipan käteen ja lopulta tippapussin tyhjenemisen seurailua. Sain jo tuossa vaiheessa oman _eristys_huoneen, koska valkosoluarvoni olivat niin alhaalla, että oli infektiovaara. Minut laitettiin myös kiinni sydänmonitoriin rytmihäiriöiden tarkkailua varten ja otettiin sydänfilmi, jossa ei kuitenkaan ollut poikkeavuuksia. Vanha johtumishäiriökin on näköjään hävinnyt.

Äiti istui seuranani koko ajan. Minulle tuotiin sairaalapyjama, jossa hengailin lopulta koko viikonlopun maanantaihin asti. Kello tikitti jo yli yhdeksää illalla, kun lääkäri tuli sanomaan, että ei tästä kotiin lähdetäkään, vaan että minulle on varattu paikka osasto kakkoselta. Koko iltapäivän aikana olin syönyt vain yhden omenan, eikä osastollakaan tarjottu enää iltapalaa. Vanhemmat lähtivät kotiin ja minä jäin koneisiin kytkettynä nukkumaan olettaen, että aamulla pääsisin kotiin.

Seuraavan päivän iltapäivällä minulle kuitenkin kerrottiin, että vaihdan osastoa. Sydäntarkkailua en enää tarvinnut, joten pääsin irti monitorista ja matkasin hissillä ylimpään kerrokseen uudelle osastolle. Siellä vietin tylsistymiseen asti aikaa maanantai-iltapäivään asti. Verikokeet otettiin joka aamu (eikä ne tädit ikinä meinaa saada musta verta, kyynertaipeet on mustelmilla ja sormenpäät rei'illä) ja olin kaliumtipassa eiliseen asti. Tänään sain suonensisäisesti vain b-vitamiinia.

Ruokailut osastolla eivät oikein sujuneet. Syömismääriäni vahdittiin tarkastamalla ruoan jälkeen paljonko lautaselta on kadonnut, mutta minä viisaana kippasin ruokia huoneen vessaan. Ensimmäisenä päivänä söin ja kävin oksentamassa, mutta sitten tajusin, ettei ruoan tarvitse kulkea edes vatsan kautta, vaan voin kipata ruoat suoraan lautaselta vessanpönttöön. Söin kuitenkin aina salaatin ja maistelin ruokaa vähän, mutta suurin osa päätyi muualle kuin vatsaani.

Minulle olisi varattu paikka tutulle syömishäiriöosastolle neloselle, mutta kieltäydyin ja lähdin mieluummin kotiin. Enkä ole varmaan ikinä ollut näin iloinen kotiinpääsystä!


Ja apua, huomasin just juotuani koko mukillisen, että joku oli kaatanu mun teehen sokeria. Panic!

2011/11/06

Don't Tell Me

Mihin nämä päivät vain katoavat? Tuntuu, etten ole tehnyt mitään, enkä kyllä olekaan. Ainiin, kyllähän sitä on käyty nyt idässä! Mun Helsinki kun ulottuu yleensä vaan sinne, minne ratikalla pääsee. Käytiin rakkaan äidillä _syömässä_ ja oltiin yötä.

Pelastettiin pari juoppoa. Opastettiin mies kolmen litran viru valgee -pullon kanssa Porvoon bussiin, lahjotettiin tupakka sitä tarvitsevalle ja paettiin metrossa haisevaa spugea, joka tuli kyselemään, että "Mitä kulttuuria te tytöt edustatte kun pukeudutte noin värikkäästi?"

Eilen oltiin juhlimassa, vaikka mun osalta se jäi aika lyhyeen. Ei ollut yhtään fiilistä, joten lähdin jo yhden aikaan kotiin. Aloteltiin rakkaalla ja jo siellä inisin, että ei tästä tuu mitään. Meinasin jättää koko illan väliin ja murehtia vain yksinäni, mutta ei se ois ollu reilua tota toista kohtaan. Vedin sitten ykkösellä alas pari siideriä ja istuin sohvalla ja odotin humalaa. Kyllä se olo väliaikaisesti paranikin, mutta baarissa olisi pitänyt jaksaa tanssia, eikä se oo oikeen mun juttu.

Kävin aamulla vaa'alla, paino oli noussut. Eipä ihmetyttänyt, kun tuli eilen kiskottua niitä kaloreita nesteen muodossa. Ahdistaa ja tänään olenkin oksentanut kaiken mitä olen alas saanut.

2011/10/31

Beautifully Depressed

Taas niitä päiviä kun ei kiinnosta lähteä kotoa ulos. Ei yksinkertaisesti pysty, ryven vain itseinhossa ja masennuksessa. Makaan sängyssä yli puoleen päivään ja lopulta pakotan itseni ylös. Peilistä tuijottaa tyhjäkatseinen tyttö, jonka hiukset ovat sekaisin. En jaksa siistiytyä, vaikka vaatteet saan sentään vaihdettua päälle.

Kaapit ovat tyhjinä, mutta en saa aikaiseksi lähteä edes lähikauppaan. Syön sitten leipää pakastimesta ja jääkaapista äidin eiliseksi tekemää ruokaa. Sen jälkeen suunnistan automaattisesti vessaan ja annan kaiken tulla ulos. Oksentaminen on nykyään jokapäiväistä, kidutan kehoani oikein urakalla ja odotan vain milloin kaikki pettää.

Äiti kysyi tänään, että mitä me sun kanssas tehtäis? Eikö sulla ole yhtään motivaatiota? Ei ole. Kaikki on hukassa, minä olen hukassa ja pyörin kaikki päivät epäsosiaalisena kotona. Kännykkääkään en ole uskaltanut laittaa päälle, vaikka tiedän että huolestutan sillä ainakin yhden ihmisen. Yhden liian rakkaan ja sydäntäni vihloo kun näin satutan. Eilen olimme sentään kirjamessuilla, kaikki oli hetken melkein hyvin.

En vain jaksaisi herätä uuteen päivään. En haluaisi tehdä mitään, mutta kai minun täytyy. Raahaat minut pinnalle, vaikka tahtoisin hukkua. Seuraat hidasta itsemurhaani sinusta ja kiskon sinua mukaani. Jos en syö, et sinäkään syö. Ja se satuttaa, en halua aiheuttaa pahaa oloa muille. Miksi minun pitää olla tällainen?

Painoindeksi on taas luokkaa 14 ja puoli, mutta tunnen kuinka mahani vain kasvaa, reidet osuvat melkein yhteen ja luuni hautautuvat läskien alle. Haluaisin näyttää alipainoiselta tai edes hoikalta, mutta minun vartaloni tarvitsisi siihen vielä 10 kilon painonpudotuksen. Siihen en ole kuitenkaan ryhtymässä, vaikka salaa ajatus houkuttaisi...

2011/10/26

I'm A Loser

Perhetapaaminen meni kerrankin hyvin, en alkanut itkeä tai päässäni haukkunut kaikkia osanottajia. Sain kerrankin sanottua mitä mieltä olen tämänhetkisestä tilanteestani. Tuli taas esille kuinka huolissaan kaikki muut ovat, mutta eihän minulla ole mitään hätää: ei sydänoireita, vain jokailtaista pyörrytystä. Se on ihan tavallista, että välillä meinaa mennä jalat alta kun nousee liian nopeasti ylös. Eikä kukaan muu edes huomaa, etten meinaa pysyä pystyssä.

Tapaaminen ja kullan kanssa puhuminen saivat minut miettimään mihin ihmeeseen olen kadottanut motivaationi. Kun pari kuukautta sitten soitin lääkärille ja kerroin haluavani osastolle, olin täysin valmis parantumaan. Osastolla ollessani mieli vain muuttui kokonaan, oireet eivät kadonneet minnekään kun painoa tuli lisää. Mikään ei muuttunut paremmaksi. Nyt en enää jaksa edes yrittää, on turvallisempaa elää sairauden kanssa. Olla syömättä, syödä ja oksentaa.

Mietin vain, kuinka kauan tätäkin jaksan. Entä osaanko korjata tilanteeni itse, sillä osastolle en aikoihin ole pääsemässä takaisin. Olenko menetetty tapaus? Äitikin sanoi, että syömishäiriöpoliklinikalla on vain nostettu kädet pystyyn. Kerran kuussa perhetapaaminen, ei lääkäriä arvioimassa tilannettani. En minä kroonikoksi halua, joten miksi en ole valmis tekemään mitään asian eteen?

2011/10/24

Fuckin' Or What

Olen blondi taas. Pinkit hiukset haalistu ällön oransseiks, enkä mä oo oikeesti niin räiskyvä persoona. Kuvaa mulla ei ole, koska sisko on ominut mun järkkärin ja poisti sieltä vaivalla ottamani kuvat. Mieli on musta, hiustenkin kuuluisi olla mustat, mutta kun oon niin kauan yrittäny niitä vaalentaa, niin pitäydytään nyt vielä hetki blondina.

Viiteen mennessä olin syönyt yhden porkkanan. Huomenna ois poli iltapäivällä ja mut kai punnitaan siellä. En saa syödä ennen sitä, ettei vaaka näytä turhia kiloja ruoasta. Sen pitää näyttää mahdollisimman vähän, jotta tiedän mikä mun oikee paino on. Kotivaakaan en luota. Ylihuomenna puolestaan on perhetapaaminen, joka sais mun puolesta olla viimenen. Mä en vaan jaksa sitä, kuinka mun asioista keskustellaan ihan kun mä en olis ite ollenkaan paikalla.

Kaikki ärsyttää ja vaan tiuskin muille ihmisille. Samalla mun käytös satuttaa itseäni, kun tiedän kuinka paha olo mun läheisille siitä tulee. Anteeksi kulta, jos olen ollut ilkeä, mä en vaan mahda tälle mitään.

Isä: "Noora, sä käyttäydyt tosi huonosti koko ajan." No niin varmaan kun mun perhe on täynnä idiootteja. Löin pikkusiskoa, koska se on ollut luvattomasti mun koneella ja huusi mulle syyttä. Nyt tuli salasana tähänkin masiinaan. Jos jumppaan, tulee joku aina korvan viereen valittamaan. Itken täällä melkein raivosta ja ahdistuksesta.

Terve, ja nyt menen viiltämään. Ihan vaan sen takia, että noi muut ärsyttää. Kaikki muut paitsi äiti.



2011/10/15

Just A Dream

Odottelen tässä yhdentoista jälkeen illalla, että rakas tulisi vielä mun viereen nukkumaan. Se oli Hurtsin keikalla ja nyt tarvitsisin sen vielä tänne lähelleni. Jotta saan unta. Puhuttiin tunti sitten ja se lupasi käydä hakemassa lääkkeensä, mutta sporat ei taida mennä enää kovin usein tähän aikaan. On ikävä.

Huomenna pitäisi nousta aikaisin ja lähteä vanhempien kanssa sienimetsään keräämään suppilovahveroita.

Mun syömishäiriöpolikäynnit taisi loppua tähän. Maanantaina oli verkostopalaveri ja siellä sovittiin, että enää pidetään perhetapaamisia sh-polilla ja muuten hoito keskittyy vain tavalliselle psykanpoliklinikalle. Kun en kuulemma hyödy siitä mitään, vaikka tällä hetkellä oireiluista on vahvimmilla juuri syömishäiriö. En tajua tätä ajatusleikkiä. No, tästä lähtien käyn sitten vain parin kolmen viikon välein juttelemassa ahdistuksesta ja masennuksesta. That's it. Enhän mä mitään hoitoa haluaisikaan.

Mitään ihmeellistä ei muuten ole tapahtunut. Olen riippuvainen rakkaastani. Yhdessä ollaan käyty Haloo Helsingin keikalla, oksenneltu vuorotellen vessassa (kröhöm...), katsottu muumeja, ulkoilutettu koiraa ja tanssittu kynttilän valossa.

Mua vaan ahdistaa tää kroppa. En ole uskaltautunut vaa'alle moneen päivään. Pelkään lihoneeni. Ehkä ei pitäisi välittää.

2011/10/09

The Day After Tomorrow

Päivät kuluvat toistensa peilikuvina. En tee mitään. Syön. Oksennan. Lenkkeilen koiran kanssa. Vierailen osastolla. Hymyilen typerästi ja itken.

Eilen lähdin nollaamaan päätä, mutta se jäi lyhyeen. Kun muut jatkoivat baariin, minä lähdin jo kymmenen aikaan kotiin. Ei huvittanut kun mun tyttöni ei ollut mukana. Ehkä mä takerrun liikaa, en jaksa nähdä muita ihmisiä. Mutta kun en halua päästää irti. Pitäisi olla rohkea ja soittaa kavereille ennen kun ne hylkää mut kokonaan. Ei vaan kiinnosta nähdä ketään, en jaksaisi edes poistua kotoa.

Tänään me käytiin rakkaan kanssa Itäkeskuksessa pyörähtämässä, kun eka oltiin kierrelty ja etsitty sopivaa seinämaalia ja sisustustarvikkeita tuon otuksen kotiin. Varastin taas pitkän tauon jälkeen. Vaikkei enää pitänyt, mehän oltiin lopetettu jo tommonen! En vaan tajuu mikä siinäkin on, tuntuuko se adrtenaliinin aiheuttama tärinä hyvältä kun kävelee ovista ulos? Mä en todellakaan halua jatkaa näin.

Päivän syömiset jäi liian vähäisiksi .Sen siitä saa kun on koko päivän liikenteessä. Vaan aamupala ja päivällinen tuli syötyä, vaikka ateriasuunnitelmassa on viisi ateriaa. Vaikka ihan kuin mä muutenkaan tota noudattaisin...

2011/10/04

Would You Love A Monsterman

- 1,5 kg puolessa viikossa. Ne on vaan nesteitä, en mä oikeasti laihdu.

Vaikeaa, vaikeaa, vaikeaa. Olo on sekava. Haluan itkeä, mutta kyyneleitä ei tule.

Kävin aamulla polilla, ne siellä yritti juottaa mulle nutrin aamupalaksi. En ottanut. Kerroin mun motivaatiosta, kuinka se heittelee. Toisena päivänä haluan olla terve, seuraavana olla vain pieni. Ehdottivat, että joku voisi käydä täällä kotona mun kanssa syömässä vaikka joka päivä. Että saisin edes yhden lämpimän aterian päivässä syötyä. Monta kertaa mainitsivat myös, että milloin tahansa voin soittaa lääkärille ja pyytää päästä uusiksi osastolle. "Jos tää olisikin vain pieni loma."

Lähdin sieltä, koska en saanut viiltelemistä loppumaan. Ahdisti liikaa. Multa vietiin välineet, mutta aina jostain löytyi lasia rikottavaksi. Lääkäri oli valmis katsomaan sormien lävitse mun puuhat, mutta lähdin omasta tahdostani. En mä kestänyt enää. Kotona en ole tarttunut terään, vaikka mieli tekisi.

Kuuntelen mörköä ja oksennan yli kuukauden tauon jälkeen. Hapoille asti. Kun olen ensin sietänyt täyttä oloa melkein tunnin. Salaa haluan takaisin osaston turvaan, ei ne mua siellä lihavaksi lihottaisi, vain normaalipainon alarajalle. Mutta kun sekin tuntuu olevan liikaa. Mä olin jo valmis yrittämään, mutta nyt kaikki on hukassa.

Kultani on mun motivaatio, mutta nyt mä en pääse senkään luokse turvaan. Ollaan sekaisin molemmat.

En oo syöny mun masennuslääkkeitä, en mä niitä tarvi. P*ska valmiste, ei ne (kai) mitään auta. Haluan mieluummin Seronilin takaisin. En tajua miksi ne vaihtoi sen Aurorassa pois. Pitäisi varmaan käydä apteekissa hakemassa Temestaa, ahdistaa niin pirusti. Mutta olen mä ennenkin pärjännyt ilman tarvittavia, syönhän mä sentään Zyprexaa iltaisin. Sitäkin vaan, että sais nukuttua.

2011/09/29

The No No Song

Mä oon päättäny. Lähden huomenna kotiin. Viiltelen täällä päivittäin, mutta noi kattois sen vielä läpi sormien. Hoitotaho haluu mut oikeesti paremmaks. Mutta minä en, tänään keskusteltiin lääkärin kanssa ja ne käski nukkua yön yli ja miettiä vielä. No minä nukun, mutten vaihda kantaani.

Kävin tänään fysioakustisessa tuolissa (semmonen tärisevä tuoli, jossa kulkee jotain ääniaaltoja) rentoutumassa - tai siis yrittämässä rentoutua. Päivällisen jälkeen en voinut ajatella muuta kuin pallomaista täyttä vats aani ja suuhun nousevaa oksennusta.

Mutta huomenna kotiin. En kuitenkaan uskalla vielä pakata tavaroita. Miten mä uskallan lähteä tuonne ulkomaailmaan kun oon reilun kuukauden(?) ollut vaan neljän seinän sisällä. Koulua en aio jatkaa, se ahdistaa liikaa. Keskityn vaan paranemiseen, onhan tota sairaslomaakin kirjoitettu vuoden loppuun.

2011/09/28

Gun To Your Head

Joka päivä on pelkkää läskiahdistusta, välillä lievempänä, välillä kestämättömänä.

Multa vietiin terät pois. Hoitokokouksessa sain vielä toisen mahdollisuuden jäädä osastolle viiltelystä huolimatta kun selitin, että olen motivoitunut ja haluan kovasti parantua. Oikeasti motivaatio on täysin hukassa. Jotain positiivista sentään on, että sain vihdoin itsenäiset ulkoilut, vaikka vartti kerrallaan ei ole paljoa. Sain myös erityisluvan osallistua fysioterapiaryhmään, johon ykkösvaihelaisilla ei yleensä ole asiaa. Painoindeksi kun on tuon yli 16... Muuta ihmeellistä ei tossa kokouksessa tainnut eilen ollakaan.

Perjantaina olisi retki Linnanmäen Sea Lifeen. En tiedä osallistuisiko, koska välipala pitää syödä paikan päällä ja se vähän pelottaa. Kai mä uskallan mennä mukaan.

Kuten mainitsin, multa vietiin terät. Fiksuna tyttönä hain kuitenkin askartelukaapista mitä tahansa, jolla saisi ihoa rikki. Fiskarsin sakset oli ihan turhat, eikä ylimääräisiä terottimia löytynyt, vaikka pengoin koko kaapin läpi. Neuloillakin saa aikaan vain säälittävää jälkeä, joten päädyin ottamaan lasipurkin, jonka ulkoilulla paiskasin kallioon säpäleiksi. Keräsin muutaman lasinsirun ja nyt ollaan taas lähtötilanteessa. Ei mulle olisi pitänyt antaa itsenäisiä ulkoiluita, kun ne tuppaa lisäksi menemään juoksuksi.

Emmi oli sitä mieltä, että en mä tällä asenteella parane. Ankku puolestaan haluis pitää mut täällä - kyllä se motivaatio vielä sieltä pilkahtaa.

Mä en tiedä mitä tekisin. Päässä soi vaan taas, että olisin parempi kuolleena.

"Ei mitään hätää jossei omat voimat riittäneet,
Ei mitään hätää se olen minä joka voi kuivata sun kyyneleet."

2011/09/24

Blood

Tartutan pahan oloni sinuun, anna anteeksi rakas. Tiedän, että tekemiseni vaikuttavat sinuun ja saa aikaan avuttoman olon. Mutta kukaan ei voi auttaa minua, minun on taisteltava itse itseni irti tästä upottavasta suosta. Muut voivat vain tukea matkaani.

Painoindeksi on jotain 16 luokkaa. Haluaisin, että se olisi vähemmän. Se vain ei käy, jos haluan parantua. JOS HALUAN. En tällä hetkellä ole siitä lainkaan varma. Haaveilen painavani taas 35kiloa, tai vaikkapa 30. Mitä vähempi sen parempi.

Facebookista: "mä en halua selvitä, haluun kuolla ennemmin kun lihoa vielä tästä lisää. äää-ää, pää hajoaa PUM ;A;" Suunnittelen taas siis itsemurhaa. Mitä tapahtuu jos viillän ranteen auki, tai kyynervarren tai kaulan? En minä uskalla. En halua tuottaa sitä kipua lähimmäisilleni.

Nilkka vuotaa verta, vaikka viiltelin eilen. Se ei halua parantua. Jos joku huomaa nuo vekit, se on ulos. Siitä ei enää edes keskustella. Punnituksessa aamulla hoitaja ei huomannut viiltoja. Kauanko kestin viiltelemättä? Kolme viikkoa. Hyvä vaiko huono?



2011/09/21

Video Kill The Radio Star


Elikkä tässä teille videopostaus. Kaikkea turhanpäiväistä osaston päivärytmistä. Täällä ei kauheasti ole tekemistä: askartelua, musiikkia, meikkausta, televisiota.

 

Unohdin videolla mainita viime hoitokokouksesta. Minulla on siis retkilupa, mutta näillä näkymin ei retkeä ole nyt perjantaille tulossa, koska kukaan ei keksi hyvää kohdetta. Ulkoiluita en saanut vieläkään itsenäisiksi, koska jonkun verran tulee sisälläkin jumpattua, niin nuo pelkäävät, että ulkoilut menisivät pelkäksi juoksemiseksi. Lääkkeitä lisättiin listalle, koska olen ollut niin ahdistunut.

Ja videosta vielä: kirjan nimi on Natascha Kampusch 3096 päivää, ei kolme sataa, jonka mainitsin. Teos kertoo siis kymmenenvuotiaasta tytöstä, joka kaapataan. Hän viettää vankina tuon 3096 päivää ja yrittää pysyä järjissään.

2011/09/18

Don't Wanna Go Home

Mä pelkään, että mut lähetetään kotiin täältä osastolta. Viimeyönäkin näin painajaista, että mut potkittiin ulos. Syy ei unessa ihan selvinnyt, mutta on mulla noita raapimisjälkiä tällä hetkellä sen verran käsissä, että ne ois hyvinki syy laittaa mut pois. Unessa vakuutin alkavani pro-anaksi, joka ei syö enää mitään muuta kuin kurkkua. Just joo, hyvältä kuulostaa...

Voin myöntää, etten vielä pärjäisi ulkomaailmassa. Palaisin takaisin siihen samaan helvettiin. Painoa olen saanut kahdessa viikossa kuutisen kiloa, mutta mitä mä niillä? Pudotan pois?

Miten ristiriitasta kaikki taas kerran onkaan. En halua olla täällä, syöminen ahdistaa, oleminen ahdistaa. En silti halua kotiinkaan.

Pitää vaan toivoa, että saan vielä mahdollisuuden. Olen kuitenkin pystynyt olemaan viiltelemättä ja oksentamatta. Muutama pikku naarmu, älkää kiltit laskeko niitä. Jos mut kuitenkin uloskirjataan, tulee rumaa jälkeä ja paljon verta.

2011/09/14

Still A Survivor

Herään labratädin rynnätessä huoneeseen. Nousen istumaan ja tuen käteni tyynyn päälle. Piikki työntyy ohuen ihon läpi verisuoneen ja löytää suonen helposti. Pullot täyttyvät syvänpunaisesta verestä.

Pesen hampaat, käyn hoitajan valvomassa punnituksessa ja vaaka huutaa minun olevan läski. Uskon sitä. Koko päivä on pilalla, koska olen niin lihava. Reilusti jo yli neljäkymmentä kiloa, puolessatoista viikossa viisi kiloa lisää. Kaikki sanovat, ettei painonnousu jatku tätä vauhtia, mutta minä en usko.

Syön kiltisti, suljen tunteet pois ruokailutilanteessa. Lusikoin vain ruokaa suuhuni, kaiken on pakko mennä alas. Aamiainen, nutrishotti, lounas. Välipalan aikana verhoni meinaa repeillä kun pitäisi syödä hurmaava suklaa -jäätelöpikari. Rakkaani tulee onneksi heti välipalan jälkeen lohduttamaan ja saan ajatukseni pois vatsassani vellovasta kaloripommista.

Päivällisen jälkeen en enää kestä, itken yksin nurkassa. Hiukset sekaisin ja meikit levinneinä pitkin poskia, eikä kukaan huomaa minua. Raavin käteni verille kynsilläni ja raavin niitä kynsiviilalla. Kun potilastoveri kysyy, tarvitsenko apua, pudistan vain päätäni. En uskalla hakea apua, en vain pysty siihen. On liian suuri kynnys mennä anelemaan hoitajalta lääkettä tai keskustelua. Yritän selvitä yksin - mutta en selviä.

Kun lopulta joku huomasi minut sain kolme tarvittavaa. Suunnitelmissa oli jo ryöstää koko lääkekaappi ja kiskoa sieltä löytyvät napit naamaan tai viiltää niin, että veri oikein suihkuaa. Mitä teinkään? Soitin äidille itkuisen puhelun ja kävin lämpimässä suihkussa. Iltapalan jälkeen istuin sohvalla ja kuuntelin hiljaisella musiikkia.

Tästä päivästä on selvitty.

2011/09/09

Broke But Not Broken

Osastolla. Mulla on niin paha olla. Haluan itkea, verta ja kuolla. Haluan VIILTÄÄÄ, mutta se tarkoittaisi uloslentoa. Ei haittaisi, ei mua ole edes tarkoitettu paranemaan. Elän koko loppuelämäni yksin tässä helvetissä. Ja se elämä tulee olemaan lyhyt, en mä kauan jaksa.

Rakkaani kävi tänään pitkällä vierailulla pitämässä mut kasassa, mutta sekään ei riittänyt loppuillalle. Naarmutin vähän tota yhtä sormea, tuskin kukaan sitä huomaa. Oon säälittävä, mutta tarvitsen fyysistä kipua lieventämään henkistä oloa.

Itkin omahoitajalle, pyysin lääkettäkin, mutta pitäisi odottaa, että tuo vaikuttaa. Juteltiin siitä miten perhe ja etenkin siskot mua kohtelee, kuinka kova paikka kouluun paluu saattaa olla ja muuta turhanpäiväistä.

Rakas yrittää piristää mua tekstiviesteillä, takoa järkeä mun rikkinäiseen päähän. En tiedä pitäisikö uskoa viestejä.

En uskalla edes ajatella minkälainen olo on iltapalan jälkeen. Ei ainakaan parempi. Alkaako tästä taas jokapäiväinen itsemurhan ajattelu ja suunnittelu? Koska ei musta ole tähän. Paranemiseen.

2011/09/04

This Place Is A Prison

Kuuntelen Happoradiota ja toivon, että rakkaani olisi vieressäni. On niin ikävä ja koko ajan pelkään menettäväni tuon. En minä ole hyvä tyttöystävä, maailmassa on niin paljon parempiakin. Ehkä hän huomaa, että on väärin seurustella tytön kanssa. Miksi toisten tunteista ei voi olla varma? Miksi minä olen niin epävarma? Miksi pelkään jos pikkuisestani ei kuulu heti takaisin kun lähetän viestin? "Nyt se on satuttanut itseään, on tajunnut että olen vain ihmisen kuori, on tullut siihen tulokseen ettei tämä kestä." Mutta mitä jos se on oikeasti viiltänyt liian syvään ja on tuolla jossain rikkinäisenä? Tyttöni kun on niin hauras, hauraampi kuin minä itse.

"Pinnalta kaikki näyttää pieneltä ja sievältä ja...
Pohjalta kaikki on paljon suurempaa, kauniimpaa, parempaa.
"

Osastolla elämä on lähtenyt käyntiin hyvin. Selviydyn aterioista, en aivan aikataulun mukaan, mutta saan kaiken lapioitua suuhuni. Tai no, osa rasvoista leivän päältä saattaa päätyä kynsien alle ja lautasen reunoille. Mutta yritän olla huijaamatta, enkä oksenna vaikka tekisi mieli.

Paino varmasti nousee alkuun räjähdysmäisesti, mutta saan vielä peukalon ja keskisormen yhteen hauiksen kohdalta. Saan ulkoilla 15 minuuttia kerrallaan kahdesti päivässä. Hoitaja kävelee tietysti vieressä vahtimassa, ettei vauhti kiihdy liiaksi. Täällä pelkkä istuminenkin ahdistaa, on paljon helpottavampaa katsoa televisiota seisaaltaan, kävellä pitkin käytäviä kun ei ole muuta tekemistä. Eihän se paljoa kuluta, mutta on vain niin vaikea pysähtyä. Antaa ajatusten tulla. Mieluummin keskityn kappaleiden sanoihin kuin annan mörön puhua päässäni. Siksi kuljen koko ajan kuulokkeet korvilla.

2011/08/31

Okay, I Feel Better Now

Perjantaina. Ylihuomenna. Se ois taas osaston aika. Kotona oon ollu nyt kolmisen kuukautta, pärjänny avohoidolla. Tai pärjänny ja pärjänny kun tässä jamassa ollaan. Paino oli taas laskenut viikossa melkein kilon.

Oon tässä selannut vanhoja osastoilla otettuja kännykkäkuvia. Ajattelin tähänkin laittaa muutaman.

Ensin muutama nuorisopuolelta otettu. On noista suljetun osaston ajoilta menty huimasti eteenpäin. Silloin en voinut kuvitellakaan meneväni hoitoon vapaaehtoisesti. Kammosin lihomista niin, että joka ruokailulla piilotin leivät ja kasvispihvit hihaan tai rintsikoihin jos joku ei vahtinut silmä kovana. Samoin joka ruokailun jälkeen rynnättiin vessaan oksentamaan ja huoneessa oli koko ajan jumppa käynnissä.

osasto b1
juuri hakaneulalla laitettu uusi huulikoru

i must be eemou

itse kynityt hiukset
Sitten aikuispuolelta otettuja kuvia. Ulkonäöltä en kyllä ole juurikaan muuttunut. Näytän edelleen 15-vuotiaalta, itku. Ei siitäkään ole kauan kun k-15 elokuvissa pyydettiin papereita, vaikka olen jo 19...

vielä punaset hiukset

pesukarhuraita :)

söps

vessapeilikuvaa

Nyt olen motivoitunut, paranemismyönteinen ja päättäväinen. Minä menen parantumaan. Jätän tämän pskan taakseni ja opettelen vihdoin elämään!

2011/08/28

Waiting For Daylight

Liian tuttu näky. Huoneen lattia veressä, roskis täynnä verisiä papereita. Ranteet vuotaa ja tahrii valkoiset lakanat. En itke, mieli on turta. Käärin siteen käteni ympärille ja yritän saada unta.

Oon tullut tulokseen, että ei tää voi jatkua enää näin. Ei mulla oo elämää, ei koulusta tule mitään. Pyydän ensi polikäynnillä, että mut otetaan osastolle. Mä en vaan jaksa taistella yksin, ei mulla ole voimia tähän kamppailuun. Vaikka enhän mä yksin ole, kyllä mua tuetaan, mutta tarviin nyt jotain muutakin apua. Haluan viiltely- ja oksennuskierteen katki. Haluan oppia taas syömään normaalisti, häpeän itseäni.

Sanoin jo uskonnon opettajalle, että jatkan kurssin loppuun itsenäisesti.

Oltiin rakkaan kanssa katsomassa Happoradiota Vantaalla. Seikkailtiin bussilla sinne ja takaisin. Oli hyvähyvä keikka. Ja hyvähyvä ilta yö ja aamu. Toisissamme kiinni, turvassa pahalta maailmalta. Saisinko kotiinkin tuollaisen pelastavan enkelin? Täällä kun iskee taas ahdistus, ahdistus kaikkea kohtaan ja pian huomaan istuvani huoneeni lattialla terä kädessä.

2011/08/24

Because I Want You

Värjäilin hiuksia. Nyt on otsatukassa pinkkiä.

Oltiin rakkaan Ankun kanssa eilen keskustassa. Ja mä varastin, taas. Pitäis lopettaa toi ennen kun jää kiinni, mutta kun siitä tulee niin kivat sävärit kun kävelee turvaporttien läpi ja odottaa että ne alkaisivat soida. Adrenaliinipiikki. Ostin hiuksiin myös pinkkimustan pesukarhuraidan.

Lääkäri. Se sanoi, että mun hoito syömishäiriöpolilla on vaan näennäistä, että käyn siellä vaan juttelemassa ja nyökkäilen ja myönnyn, mutten silti mitään tee. Mun hoito junnaa paikoillaan, paino ei liiku mihinkään. Painoindeksi oli tänään 14,1 alaspäin oltiin menty viikossa vaan 100 grammaa. Pohdittiin, että kannattaako tuolla jatkaa, kun en ole valmis mihinkään (=osastohoitoon tai kotiruokailuihin). Onhan mulla vielä tavallinen psykiatrian poliklinikka, joka vois tarjota ryhmiä ja muuta. Ymmärsin asian siis näin: joko osastolle tai kokonaan ulos. Ehkä mä sinne osastollekin voisin mennä, mutta kun mulla on koulu kesken!



Koulusta en saa mitään irti. Istun tunnilla, kuuntelen, kirjoitan, mutten ole paikalla ollenkaan. Kun yritän pinnistellä ja saada opettajan sanat menemään aivoihin, en kuitenkaan saa puheesta mitään selvää. Läksyjä lukiessakin sanat soljuvat silmieni läpi, mutta vaikka lukisin saman lauseen kymmenen kertaa, en tajua siitä mitään.

Ja mä haluan ton naisen. Parasta mitä mulle on vähään aikaan sattunut. Tuntuu, että maailma menee vaan alaspäin ja jään jumiin jonnekin pimeään. Sinä olet tullut mun elämään kiskomaan mut pois sieltä hämärästä ei-mistään. Et kuulemma mene pois. Ja mä haluan uskaltaa luottaa suhun.

Käteen sattuu. Kannattaa viillellä melkein joka ilta. Ehkä sinä saat sen loppumaan.

2011/08/21

Flea Market Montgomery

Perjantai meni kivasti puistoillessa. Alkoholia pitkästä aikaan! Kun tuli kylmä, lähdettiin Mamaan, josta me kyl ehdittiin poistua jo ennen kun loput pääs paikalle. Yöks päädyin Ankun luokse, vaikka piti mennä himaan. Viimeisellä bussilla ajelua, rakkaan vieressä nukkumista ja aamulla söpöjä rottapoikia ja Voicea.

Tänään käytiin rakkaan vaimoni (voisin oikeesti ottaa ton naisen vaimokseni!) kanssa kirpparilla. Mulla tarttu mukaan seuraavan laisia vaatteita ja alle kympillä vielä kaikki!


siniliila ruutupaita


valkoinen kasettihuppari

pinkki mekko, jossa leopardikuviota

lasten haalari, mutta kun meni päälle niin olihan sekin pakko ostaa :')
Nyt illalla alko taas ahdistaa, en yhtään tiedä mikä, mutta ahdistaa kuitenkin. En saa edes kiinni tästä tunteesta, on vaikeaa kun joku pyytää kuvailemaan. Rintaa puristaa, joka paikka turtuu, istun jännyttyneenä eikä mieleen mahdu mitään muuta kuin ahdistus. Kävin ulkona polttamassa tupakan, ei auttanut. En tiedä mistä ajatus tuli päähäni, en mä ees polta nykyään edes kännissä. Ehkä viiltely auttaisi, mutta kun en halua enempää jälkiä. Pää sekoaa. Huomenna saan polilla toivottavasti avattua tätä sekasotkua.

2011/08/16

Blood, Tears & Gold

Teitä lukijoita on jo tasan 100, kiitos kaikille :)

Kouluahdistusta. Eilisilta oli melko paha. Viiltelin ja melkein itkin, ainoa vain ettei kyyneleitä tullut. Tuntui, että maailma kaatuu päälle. Kun ajattelin koulua, tuntui että en ikinä selviä siitä. Täysistä luokista, yrittämässä olla normaali nuori muiden keskellä ja opiskella. En ole viiltänyt koko kesänä, mutta nyt on ranteessa taas muutama ruma verinen jälki. Napsin illalla temestani loppuun, eikä uutta reseptiä ole, ei minun pitäisi enää edes kyseistä lääkettä syödä.

Koulussa istuin, esitin osaavani. Ahdisti ja teki mieli vain rynnätä luokasta ulos. Mietin mitä muut ajattelisivat jos vain poistuisin tavaroineni. Mitä sanoisin opettajalle? "Anteeksi, mutta mä nyt vaan olen tämmöinen vammainen ihminen, joka ei kestä tätä tilannetta."

Tänään kanavoin ahdistustani shoppailuun ja varasteluun. Koulusta siis kipitin suoraan kaupungille. H&M:ltä tarttui mukaan farkkulegginsit, jotka ovat vain vähän löysät! Carlingsilta löysin täydelliset farkut kokoa xs, mutta en viitsinyt niitä ostaa kun kohta kuitenkin lihon niistä ulos. Tajusin vaatteita sovitellessani, että mitkä tahansa vaatteet menevät päälle ja olin hetken onnellinen. Ostin myös mustan mekon, vaikken sellaista olisi tarvinnutkaan :') Ranteen haavat aukesivat kaupungilla kun onnistuin sotkemaan muovipussieni kanssa ja oli pakko palata kotiin.

Huomenna vihdoin katsomaan Harry Potterin viimeistä osaa. Sitä ennen pitäisi käydä lääkärintapaamisessa, joka ei yhtään innostaisi. Katsella kun vaaka näyttää, että olen lihonut ja esittää olevansa tyytyväinen itseensä.

2011/08/15

Put On Your Sunday Clothes

Ensimmäinen koulupäivä takana. Jos sitä edes koulupäiväksi voi kutsua lyhyytensä takia. Vartti juhlasalissa ja vähän aikaa ryhmänohjaajan tapaamisessa, jossa meitä oli peräti kolme paikalla. Huomenna alkaa "oikea" opiskelu ja minulla onkin heti biologiaa ja matematiikkaa.

Kävin tänään opon juttusilla, joka suositteli, että ottaisin vain yhden kurssin. Vanhemmatkin ovat sitä mieltä, että mieluummin ei koulua ollenkaan. Kokeilen nyt kuitenkin miten jaksan ja jos joku aineista käy ylivoimaisen raskaaksi, jätän sen pois. (Tai jos teen viime vuotiset ja pelästyn matikan vaativuutta enkä mene kuin yhdelle tunnille.)

Siskot stressasivat kauheasti eilen illalla mitä laittavat päälle, minäpä vedin vain eiliset vaatteet ylle.

Tuntuu, että käyn tänäkin vuonna vain koulussa kääntymässä ja suorittamassa kurssit. Ei siellä kavereita ole, tulee yksinäinen vuosi.

2011/08/12

Start Of Something New

Mikä päivä, huhuh, en jaksa enää tämmösii. Jääkaapin tyhjennystä vatsan kautta vessanpönttöön. Oksennan keuhkoni pihalle, tuntuu kuin olisin uinut kilometrikaupalla posliinijumalan reunalla kyykkien. Ja vielä useampaan kertaan. En kestä enää näitä päiviä. Onneksi (vaikka samalla pelottaakin) koulu alkaa ja tulee jotain muutakin sisältöä päiviin kuin syöminen ja oksuilu. Koska sitä mun loma on, ei mitään muuta.

Paino nousee hitaasti, nyt se on tullut viikossa jo melkein puoli kiloa ylöspäin. Vaikken yhtään haluisi. Sais saatana vaan laskea. Kun koulu alkaa, en syö enää mitään. Tai syön, mutta vaan sen verran, etten liho tästä enää yhtään.

Tänään uskaltauduin ulos neljän seinän sisältä. Kävely oli pitkästä aikaa vapauttavaa. Ei pakkoa, mitä se nykyään aina on. Kaikki liikunta on pakkoa. Pakko kuluttaa, laihduttaa. Askel, toinen ja päässä soivat tyhmät lorut, jos iPod unohtuu korvilta soittamasta musiikkia. "Yksi, kaksi, olen läski."

Koulu. Ei mulla ole siellä enää kavereita. Kaikki kirjotti ylioppilaaksi kesän alussa. Opiskelua surkastuneilla aivoilla. En odota, että olisin hyvä missään. Valitsin toissapäivänä Wilman kautta itselleni kolme kurssia ekaan jaksoon: uskontoa, matematiikkaa ja biologiaa. Nyt harmittaa, etten ilmoittautunut myös terveystiedon kurssille, mutta porskutetaan eteenpäin noilla kolmella. Kouluun palaaminen suorastaan pelottaa, tuntuu, että oon ihan ulkopuolinen. Lisäksi mietityttää, että miten jaksan opiskella. Onneksi kouluun on vain muutaman minuutin matka kävellen, ei tule liian suurta houkutusta jättää menemättä aamuisin.

2011/08/09

Beautiful Thieves

Miksen saa aikaiseksi tehdä yhtään mitään? Viimeinen kesälomaviikko ja homehdun vain kotona. Tänään en voinut aamulla edes viedä koiraa ulos, koska joku oli varastanut avaimeni, enkä olisi päässyt enää takaisin kotiin ilman niitä.

Viikonloppuna sentään olin baarissa. Nähtiin ehkä parhaan ystäväni kanssa pitkästä aikaa, käytiin kaupungilla ensin shoppailemassa ja sitten illalla lähdettiin Tavastian lauantaidiscoon juhlimaan. Meidän kesäloman ohjelmat on mennyt ristiin melkein koko kesän, tuo on mökkeillyt ja ollut reilaamassa juuri silloin kun olen ollut kaupungissa ja päinvastoin.

Varastin ensimmäistä kertaa elämässäni. En mitään suurta, mutta silti.

Huomenna on Kivelän poli, mutta siellä ei onneksi punnita. Jutellaan vaan. Pitäisi puhua kaikesta muusta kun syömishäiriöstä, mutta se on niin suuri osa mun elämää, että pakko sitäkin on välillä sivuuttaa. Sanon, etten tiedä paljonko painan, vaikka ramppaan vaa'alla useamman kerran päivässä. Ujostuttaa taas mennä tuonne, siitä tuntuu olevan puoli vuotta kun viimeksi kävin. Pelkään, etten keksin mitään puhuttavaa, mitä jos istunkin siellä täysin tuppisuuna?

Stressaan myös koulun alkua. Näin untakin, missä istuin ruotsin tunnilla, enkä osannut yhtään mitään. Apuaaa....

2011/08/04

This Picture



Jäätiin siskon kanssa kahdestaan kaupunkiin. Vanhemmat ja nuorempi sisko lähtivät vielä pariksi päiväksi purjehtimaan ja jättivät koiran meidän hoidettavaksi. En ole suunnitellut päiviksi mitään, tulee siis olemaan rentoa kotona oloilua. Ei pakkoliikuntaa, ulkoilua vain koiran kanssa.

Leikkasin hiuksia vähän lyhyemmiksi. Harmittaa kun ne ovat vain tuollainen ohut rätti päässä, mutta hiusten oheneminen oireena on kai vain kestettävä. Vähän nuo ovat myös edelleen keltaiset, mutta blondausoperaatio jatkuu vasta myöhemmin.

Paino tippunut taas alle neljänkympin, mutta ehkä mä saan sen taas ongittua sieltä.

2011/08/02

U.G.L.Y.

Syömiset menevät päin p*rsettä, mutta en jaksa välittää. Ahdistaa kun en laihdu, mutta ei se toisaalta ihmetytäkään. Oksennan niin pahasti, että koko elimistö on varmaankin sekaisin. Napsin kalium-tabletteja, jottei labra-arvot romahtaisi.

Seuraava poliaika on vasta ensi viikolla, vai parin viikon päästä? En edes tiedä, koska ei kiinnosta. Kyllä sen kännykästä näkisi, joten ei se ainakaan kokonaan unohdu. Aika on joka tapauksessa lääkärille, jolle en uskalla samalla tavalla purkaa asioita kuin hoitajalleni. Hoitajani on lomalla, joten seuraavaa keskustelukertaa saa odottaa. Sain myös poliajan Kivelään, jossa en ole käynyt kevään osastolle joutumisen jälkeen.

Sain vihdoin blondattua hiukset uusiksi, pitää ottaa kuvaa joku päivä. Jos vain jaksaisin meikata joskus. En halua poistua kotoa, koska uskon olevani niin ruma. En kehtaa mennä ihmisten ilmoille. Tänäänkin kävin ulkona vain äidin kanssa sen verran, että käytiin ostamasta torilta herneitä ja kaupasta aineet ruokaan. Ei minusta ole tähän elämään, enkä kestä ihmisten tsemppausta. En minä kuitenkaan saa järjestystä elämääni ja tuotan vain kaikille pettymyksen.

2011/07/28

Moshpit

Joskus kuvittelin, että anoreksia on kuin lasiportaat taivaaseen. Jokainen rappu on aina hauraampi kuin edellinen ja voit ottaa seuraavan askeleen vasta kun olet hieman kevyempi. Portaat eivät saa murtua painostasi. Päämääränä on pääsy taivaaseen asti enkelien ja keijujen keskelle. Siellä on valoisaa ja hyvä olla, tila on jotain yliluonnollista.

Portailta voi kuitenkin pudota. Ja mitä tapahtuu kun putoaa korkealta, korkeammalta kuin kaupungin korkein talo? Kuolee. Siksi pitää olla varovainen, pitää tasapainonsa ja olla varovainen. Koska anoreksiaan kuolee, portailta putoaa.

Voi myös kääntyä takaisin. Ennen pidin sitä heikkoutena, mutta nykyään tiedän, ettei takaisin kääntyminen ole missään tapauksessa osoitus heikkoudesta. Paraneminen on kovaa työtä. Minun vain pitäisi osata jättää nuo lasiportaat jo taakseni. En näe Helsinkiä kauniina, vaikka nousisin kuinka korkealle. Maailma ei ole kaunis minulle.

Lupasin uudenvuoden lupauksena, että olen tämän vuoden puolella vielä normaalipainossa. Ei siitä taida tulla mitään. Anteeksi.

"Ylös alas eteen ja tiiviisti
Hiusten latvat yhtyy ääniaalloiksi
Ja nää tyypit tietää mihin suuntaan kädet liikkuu myllyjen lailla
Ja mä tärisen kun otan askeleen ylös täydellisyyden portailla

Poispäin reunoilta, äänivallien kautta
Tähtään taivaaseen
"

2011/07/24

I'm Just A Kid

Taas kotona, mutta lähden ehkä pian Maarianhaminaan. Siellä on perhe ja koira. Ihan sama, vaikka laihdunkin veneellä. Hyvä vain, sillä en kestä itseäni. Läskitila on jatkuva. Olisin nytkin valmis viiltämään ylimääräiset irti, mutta kokeilen näin alkuun kaiken purkamista kirjoittamiseen. Mukamas katson samaan aikaan Narniaa televisiosta. Sopivan lapsellinen leffa tähän mielentilaan.

Ahmin tänään lounaaksi jättimäärät salaattia, enkä saanut mitään ulos. Oksentaminen ei onnistunut ja tuliko siitä edes hieman ahdistunut olo. Kyykin vessan reunalla useamman tunnin. Nukuin päiväunet ja yritin uudestaan. Vasta kahdeksan aikaan sain mitään ulos ja nyt olo on kuin tursaalla tai valaalla.

Huomenna pitäisi raahautua taas polille, mutten kehtaa tämän kokoisena. Varmasti olen vain lihonut ja joudun vetämään tekohymyn naamalleni ja esittämään, että se on hyvä asia. En jaksaisi. Haluan laihtua, haluanhaluanhaluan. Ja haluan viiltää. Nähdä kun veri valuu ranteitani pitkin, tuntea sen kivun, joka lievittää ahdistustani. Haluan pois täältä, tai edes toiseen tunnetilaan. Jonnekin missä voin olla onnellinen. Laihana olisin, mutten saisi laihduttaa.

"I'm just a kid
And life is a nightmare
I'm just a kid
I know that it's not fair
Nobody cares cuz I'm alone and the world is having more fun than me
"

2011/07/20

All Summer

Oon Jyväskylässä ja täällä on ihan kesä. Tultiin eilen kaatosateessa perille ja palelin koko päivän, mutta tänään on otettu aurinkoa ja heitin vihdoin talviturkin. (Phöh, eihän nyt ole vasta kun heinäkuu!) Järvi on peilityyni, hyttyset ja paarmat ovat hävinneet jonnekin ja istun kuistilla läppäri sylissäni. Isovanhemmat saunovat ja pelaavat korttia.

Koko päivänä en ole tehnyt mitään erikoista, mutta yhden pienen hetken ajan minun oli hyvä olla. Makasin laiturilla ja se iski minuun, halusin olla juuri täällä, turvassa.

Muuten kaipaan enimmäkseen takaisin kotiin. Olo täällä käy tylsäksi, koska ei ole ikäistäni seuraa. Yleensä siskot ovat aina olleet mukana ja vasta nyt kun heitä ei ole ympärilläni, osaan kaivata. Nyt haluaisin jopa takaisin purjehtimaan, vaikka siellä en halunnut mitään palavammin kuin päästä pois. Outoa miten mieli vaihteleekaan ja aina haluaa sen mitä ei voi saada.

Mökkeilen näillä näkymin sunnuntaihin asti. Maanantaina viimeistään pitää olla takaisin Helsingissä kun on aika syömishäiriöpolille. Yksinäinen junamatka taas edessä, mummi ja ukki kun jatkavat mökkeilyä lähdettyäni.

Nyt olisi jo iltapalan aika. Täällä tulee syötyä 4-5 kertaa päivässä ja mielestäni olen suoriutunut aterioista mallikkaasti, massiivisen ahdistuksen olen osannut siirtää sivuun ja yrittänyt jopa nauttia syömisestä. Minä saan syödä ja tarvitsen ruokaa, jotta jaksan. En liho noin vain 50 kiloiseksi. En kuole, jos otan lisää salaattia. Sitä rataa. Ja nyt iltapalalle.

2011/07/16

Day By Day

Hangosta junalla kotiin. Alkuviikosta lähtö Jyväskylään mökkeilemään.

En sitänyt veneellä vallitsevaa ahdistusta, joten lähdin yksin kotiin. Nyt olen yksin, mutta en tunne itseäni kovin yksinäiseksi, paitsi iltaisin. Eilenkin kaipasin niin kovasti takaisin perheeni luokse, vaikka vasta olin heidät nähnyt. Otin lääkkeet ja katsoin kaksi jaksoa Greyn Anatomiaa, minkä jälkeen menin jo kymmeneltä nukkumaan.

Ostin typötyhjään jääkaappiimme ruokaa. Aion syödä normaalisti, pitää tämän painon, joka laski vajaa viikon veneellä oleskelun aikana melkein kilon. Vaaka väläyttelee välillä jopa kolmosella alkavaa lukua, mutta eiköhän se korjaannu kun pääsen mummin pöydän ääreen. Pelottaa jo etukäteen ne ruokamäärät mitä joudun syömään, mutta yritän uskotella itselleni, että se on vain hyväksi.

Tehtiin siskon kanssa sopimus, ettei alkoholia ennen kun tuo täyttää 18. Eli ei juomista ennen elokuun puoliväliä. Ehkä mä tällä kannustan mun pientä alaikäistä ja saan samalla itsellenikin jotain järjestystä elämään. Alkoholi kun ei sovi mulle, menee muisti jo pienestä määrästä. Eihän siinä ole ideaa, ettei seuraavana aamuna muista illan hauskoja tapahtumia. Vaikka onhan se vapauttavaa. Saan nyt vain löytää toisen keinon sietää ahdistustani.

2011/07/12

I Am Trying Very Hard To Be Here

Ahdistaa. Ahdistaaahdistaaahdistaa!! Olemme purjehtimassa, jossain hieman Porkkalaa kauempana. Minä tosin nukuin melkein koko matkan tänne. Ei minusta ole heräämään ennen kello kahtatoista päivällä. Lähdimme matkaan eilen illalla ja jo nyt olen aivan valmis lähtemään takaisin kotiin.

Syön kurkkua ja omenoita, muuta en saa menemään alas. Jos ei lasketa light-mehua ja Rainbow-kolaa. Tämä liikkumattomuus ja kellon tuijottelu vain aiheuttaa aivan valtavan ahdistuksen. En muistanutkaan miltä tuntuu olla näin järjettömän ahdistunut. Olostani saan kiittää edelleen parin vuoden takaista purjehdustamme, silloin kun anoreksiani oli pahimmillaan. Vieläkään en ole oppinut elämään tässä samassa ympäristössä normaalisti.

Surettaa myöntää, etten ole enää se lapsi, joka nautti purjehduksesta ainoana kesälomanviettotapana. Se, joka luki innoissaan Viisikko-kirjoja keulapiikissä, kun muut kyyhöttivät vesisateessa ulkona. Muistan sen tunteen, kun aallot tuntuivat vatsassa ja vene oli kuin huvipuisto. Ehkä vielä joskus, kun olen parantunut, pystyn taas iloitsemaan tästä, mutta se ei ole nyt. Olen edelleen liian heikko ja täysin peikon vietävissä.

Voisin lähteä Hangosta kotiin junalla, mutta mitä tekisin yksin 130 neliön asunnossamme? Liikaa tilaa yhdelle pienelle (tai minun tapauksessani suurelle) ihmiselle. Haluan sinnitellä täällä, ja mikä pahinta, en halua pilata perheeni lomaa jättämällä heidät tänne. Vanhemmat vain huolehtisivat, miten minulla menee yksin. Yksi vaihtoehto olisi myös lähteä Jyväskylään mummin ja ukin mökille.

Pitää katsella. Ehkä minä viikon kestän, tai ehkä olo muuttuu paremmaksi.

2011/07/08

This Is My Head Exploding

Perjantai ja taas päätä nollaamaan. Ahdistaa tämä paino, olen niin iso. Enkö vain saisi laihduttaa hieman? Vähän, pari kiloa... viisi... tai kahdeksan.

Ensi viikon alusta on lähtö merille. Purjehtimaan perheen kanssa. Siellä pitäisi osata syödä, eikä oksentaminen tule kysymykseenkään, koska ei ole mitään mihin oksentaa. Ainakaan en ala vierassatamissa yökkiä reunan yli kaikkien nähtävillä.

Tein eilen taas uuden lävistyksen. Kauhistelin ensin neulaani, kun se oli niin iso (2.0mm), mutta ronskisti vain tungin sen nenästäni läpi ja nyt septumissa roikkuu pieni hevosenkenkä. Vaihdan sen heti hieman isompaan renkaaseen kun haava on kunnolla parantunut. Nyt se on vielä kipeä ja vuotaa välillä verta. Perheeltä tuli kommenttia, että "hyi, ällö" "näytät härältä" ja "enkös minä kieltänyt laittamasta yhtään uutta lävistystä!"

eilisen asua

ja uusi lävistys
Mutta tänään voisin yrittää baariin sisään. Hyvää viikonloppua kaikille!

2011/07/04

Stop Standing There

Katselen peilin edessä itseäni. Kosketan kohtia, joissa ennen tuntuivat luut. Lonkat, kyljet, solisluut. Nyt niiden ja sormieni välissä tuntuu ohut rasvakerros. (Josta on päästävä eroon.) Päätän laihduttaa, mutta pyörrän päätökseni heti ja menen hakemaan keittiöstä ylimääräisen omenan. Minä en enää kuihdu, muuten ajan pois tärkeimmät ihmiset elämästäni. Mutten halua olla tällainen hyljekään.

Paino ei ole viikossa liikkunut mihinkään suuntaan, en ole lihonut, en laihtunut. Pitäisi olla iloinen: jei! olen saanut pidettyä painon samassa. Mutta se tuntuu väärältä, haluan niin olla pieni pieni pieni. Mikään muu ei täytä ajatuksia samalla tavalla kuin peikon raivoaminen.

Menin polille tänään tankkaamatta ja kerroin, että viime kerralla oli tullut juotua vettä. Miksi en vain tehnyt samaa tälläkin kerralla? Koska ei kiinnosta. Yritän uskotella itselleni, että sillä ei ole väliä paljonko painan, että olen hyvä tämänkin kokoisena. Hoitaja puhui taas kaikkea, joka valui suoraan toisesta korvasta ulos. Enää se ei onneksi ehdottanut, että joku voisi tulla meille kotiin ja laittaa ruokaa. Seuraava aika menee heinäkuun lopulle, pitäisi kestää kolme viikkoa ilman ketään, jolla jutella. Tulee olemaan helppoa, ei toi oo mulle nykyäänkään mitään muuta kuin syy pyöräillä Töölöön ja takas.

2011/06/30

Everybody Hurts

Taas ihanaa puistoilua. Ja alkoholia. Mustelma olkapäässä, eikä tietoa mistä se on tullut. Mun rakkaat naiseni saatto mut nukkumaan kun en päässyt omilla papereillani sisään baariin. Tarkotus oli mennä DTM:ään vaahtobileisiin, mutta portsari totes että näytän liian nuorelta, eikä mun passissa oleva kuva oo sama henkilö. Ja olin odottanu monta viikkoa, että pääsen tanssimaan vaahtooooooon.

Parasta oli aamulla. Heräsin Iinekseltä ja syötiin kaikessa rauhassa puuroa. Datattiin. Mentiin kirpparille myymään ernuvaatteita. Mikään ei saa rikkoa meidän välejä, ei ainakaan tää mun paskasairaus.

Huomenna pitäisi jaksaa raahautua labraan verikokeisiin ja ekg:hen. Pelottaa, tai no ei pelota, että noi arvot näyttää taas mitä sattuu. Sen verran lahjakkaasti on tullut oksennettua. Melkein joka päivä ainakin kerran.


Painoindeksi oli maanantaina siinä 15.7. Paino vain vähäisessä laskusuunnassa, mistä olen melkeinpä ylpeä. Yleensä kun alas ollaan menty vauhtia kilo per viikko. Ehkä saan vielä painon vielä lähiaikoina pysymään samassa. En kuitenkaan uskaltanut mennä polille ihan rehellisesti kertomaan mitä kuuluu. Vesitankkasin ja suusta pääsi totuutta kaunistelevia sanoja. En vain osaa puhua.

Arggg, hiukset.

2011/06/25

Drink Drank Drunk

Enkö enää kelpaa? Koska minulla on sairaus. Enkö voi olla enää edes ystäväsi, vaikka vannoit rakastavasi minua. Silti olet valmis hylkäämään. Sinun pitäisi tukea, mutta voimasi ovat lopussa. Etkö näe minua, täällä minä olen. Näe minut äläkä katso vain sairautta!

Hukun, hukun, hukun. Vaikka aamulla minulla oli niin hyvä olla. Se oli kokonaan Ankun ansiota. Tuo neiti jäi meille yöksi kun tultiin puistoreissulta. Aamulla juteltiin ja katsottiin televisiosta miljoona kokkiohjelmaa. Nyt mielessä pyörivät aivan muut asiat. Ruoka, ahdistus, kävely, yksinäisyys, perheen poissaolo, itsensä satuttaminen, oksentaminen, koti-ilta, kalorit, ilta-aurinko.

Menin eilen illalla naimisiin Vanhassa kirkossa. Meillä oli kesähäät ja kihlajaiset Ruttopuistossa, vieraitakin oli, mutta en tiedä kuka meidät vihki. Vasemmassa pikkurillissäni on edelleen tupakka-askista tehty sormus muistuttamassa rakkaastani.

Tuli puhuttua tuntemattomille ja tutuille. Aika tasokkaita juttuja tais olla ja lisäksi känniavautumisia. Pussailua, kuvia ja toisten juomien pummimista. Ei jatkettu muiden kanssa puistosta baariin kun ne yhtäkkiä päätti häippästä. Ilta oli aika lyhyt, mutta siihen mahtu monta hyvää tuntia. Paljon parempi juhannus kuin viime vuonna kun otin yliannostuksen lääkkeitä ja nukuin kaiken ohi.

Eikä missään vaiheessa iltaa ahdistanut kalorit. Edistystä!

Ostin Pepsi Maxia ainoasta auki olevasta kaupasta, mutta se etoo. Hyi.

2011/06/24

Drink To That

Uuuu, jee juhannus. Vaikka join viimeksi keskiviikkona, voisi sitä tänäänkin vetää pään sekaisin. Kaupat ovat kiinni ja olin tyhmä enkä eilen käynyt kaupassa, jäi viikolta vähän juomia yli. Ehkä saan humalan niillä. (kahekskyt prossanen absintti kuulostaa aika hyvältä tähän tarkotukseen).

Rappiolla on hyvä olla. Polillakin jo varoiteltiin liiasta alkoholin käytöstä, että ruokavalioon pitäisi saada enemmän ruokaa ja vähemmän juomaa. Varsinkin kun nykyään lähtee muisti jo pienestä määrästä alkoholia. En kyllä valita, tulee halpa känni.

Painoo oon saanu nyt pidettyy tän viikon suunnilleen samassa. Oon yrittäny tsempata ja jotenkuten onnistunutkin siis :> Mun on todellakin jaksettava syksyllä kouluun tai muuten joudun siirtymään aikuislukioon. Alkaa tulla se vastaan, etten saa viidessä vuodessa tarvittavia kursseja kasaan. Mutten nyt jaksa pölöttää koulusta. Pitää lähtee laittautuu (hiukset! voisin kirjottaa kokonaisen postauksen ja valittaa) et on puistokunnossa.

2011/06/21

I'm So Sick

Paino on laskenut osastolta pääsyn jälkeen reilut kolme kiloa. Olin aika yllättynyt, koska oon syöny ku mikäkin sika. Lappaan ruokaa suuhun melkein koko ajan, koska vatsassa vaanii nälkä. Nälkä tarttui taas mukaan osastolta, keho tottui saamaan ruokaa säännöllisesti muutaman tunnin välein. Nyt mä vaan oon taas tuhoomassa rytmiä. Syön kyllä kun kello on tietyn verran, mutta vain pari kertaa pävässä, liian harvoin.

Söin jäätelön. Oksensin sen. Mikään ei pysy sisällä.

Ahmin. Enimmäkseen omenoita ja porkkanoita, mutta kuitenkin. Ällöttää tää oma käyttäytyminen, nolottaa kun perhe joutuu seuraamaan tällaista näytöstä. Vessanpönttö kutsuu liian usein. Hoitajani polilla on sanonut, että anoreksiasta paraneminen kulkee välillä bulimisien oireiden kautta.
Mutta kun en mä oo parantumassa, en usko enää siihen. Mä yritän kyllä, mutta voimat ei riitä. Sain kuitenkin eilen vakuutettua lääkärinkin siitä, että kyllä mä pystyn syömään. Että tähän tulee muutos. Mun vaan pitäis itse olla valmis tekemään se muutos. Välillä onkin parempia päiviä, kun en jaksa välittää painosta joka ikinen sekunti. On hetkiä, jolloin haluan elää!

Mun päässä sairaus kuitenkin rakentaa suunnitelmia. Ainoo miten ajattelin näyttää, että pystyn syömään on vesitankkaus. Jos paino vielä putoaa, ei kukaan saa huomata sitä. JOS se putoaa. Tänään söin onnistuneesti iltapalaksi viiliä ja suklaata, jota noi toi tuliaisiksi Kreikasta.

Mä haluan herätä tästä kuplasta, jota luon ympärilleni. En vain vielä, tänään haluan laihtua. Jokainen tällainen päivä vain vie minut kauemmaksi paranemisesta.

2011/06/17

What Doesn't Kill Us

Olen ollut koko viikon vain kotona. Muut perheen naiset lähtivät etelään matkalle, jäin faijan kanssa kahdestaan kotiin. Ja tietysti myös koiraneidin. Olen orjallisesti ulkoiluttanut sitä ainakin kolme kertaa päivässä. Koska isä on ollut kipeänä, on koira jäänyt kokonaan minun vastuulleni. Ai niin, nytkin sille pitäisi antaa ruoka. Mutta kun tuo nukkuu.

Koira on sentään huolehtinut siitä, että saan hieman ulkoilmaa. Se tässä hoitaa minua ennenmmin kuin minä sitä. Muutama rauhallinen lenkki päivässä, koska tuo ei nuoresta iästään huolimatta jaksa kauheasti kävellä. Ennemmin se vain haistelee ja kiskoo koirapuistoon päin. Sen kanssa ei siis lähdetä hikilenkille eikä edes kunnon kävelylenkille, estääpähän mua ainakin pakkoliikkumasta.



Syömiset taas on mennyt päin ties mitä. Onko siitä oikeasti vain kaksi viikkoa kun pääsin osastolta? En viitsi tähän täsmällisiä määriä kirjoittaa, mutta joko ruokamäärät ovat todella pieniä tai sitten putsaan kaapit tyhjiksi. Posliinipöntön halailuista puhumattakaan. Olen ottanut taas kalium-tabletit käyttöön, koska labra-arvot luultavasti hyppivät jossain alhaalla.

Kuivumistakin varmaan on, koska paino on aika lailla laskenut. Ei sitä kyllä huomaa ulospäin, vaa'alla vaan.

Kaikki ahdistaa, olen yrittänyt löytää jotain millä viillellä, mutta äiti on ennen matkaansa osannut piilottaa kaiken terävän. Veitset, terottimet ja muut. Löysin kyllä etsiessäni mun vanhat lävistysneulat, mutta ei niilläkään saa ranteita auki. Ei sillä, että olisin itseäni tappamassa. Ei, mä vaan säälittävästi vähän-viiltelen ja helpotan sisäistä tuskaani.

Kaipaan alkoholia. Tänäänkin olisin voinut juoda kavereiden kanssa. Harkitsin jopa sen tekemistä yksin himassa, mutta vastaan tulevat kalorit. Eikä minulla ole rahaa, tilillä mahtavat yhdeksän euroa. Sillä olisi saanut yhden liköörin Alkosta. Voisin edelleen tyhjentää vanhempien kaapin, mutta siihen en alennu. Juhlikaa te, minä nukun.