2010/11/29

Hey Hey Hey

Aamulla väsyttää aivan törkeästi, mutta on pakko raahata itsensä ylös. On aika molemmille poliklinikoille ja tapaamisiinhan on mentävä. Ulkona on jäätävän kylmä ja viettäisin mieluummin koko päivän sisällä.

Juttelen ensin puoli tuntia sairaanhoitajan kanssa ahdistuksesta. Lupaan tehdä itselleni listan, jossa on ahdistusta lievittäviä asioita. Sitä pitäisi noudattaa jokaisen ruokailun jälkeen. Hymyillen myös kerron, että kotona sujuu hyvin. En mainitse sanallakaan, että en osaa enää syödä, että alle viikossa olen unohtanut tarvitsevani ruokaa.

Vietän tunnin kirjastossa odotellessani kellon tikittävän lähemmäs kahtatoista, että pääsen seuraavaan tapaamiseeni. Selailen lehtiä, joita luin pienenpänä: Hevoshullua, Aku Ankkaa ja Suosikkia. Unohdun lukemaan Demiä ja meinaan nukahtaa pehmustetulle tuolille. Kun katson seuraavan kerran kelloa se on jo hieman yli puolenpäivän. Juoksen psykiatriakeskukseen, koska olen myöhässä.

Toinen tapaaminen on yhtä tyhjän kanssa. Riisuudun punnittavaksi ja katson numerot jotka vaaka silmiini sylkee. Olen lihava. Hoitaja kysyy, mitä mieltä olen. Valehtelen ja kerron etten halua enää laihtua, että haluan voida hyvin ja lähteä perheen kanssa Egyptiin hiihtolomalla. Hoitaja on varmaan tyytyväinen sepityksiini, sillä emme puhu enempää. Huomiselle kuitenkin varataan aika lääkärille. Sekin vain hoitosuunnitelman tekoa varten. Katsotaan, että lääkkeet ovat kohdillaan ja että selviän kotona.

2010/11/28

I Believe I Can Fly

Tää tyttö on vapaana jälleen. Läskinä ja vapaana. Painan about 45kg, eli ainakin kymmenen kiloa liikaa. En kestä katsoa peiliin, oma keho ällöttää ja etoo ja ahdistaa. Näytän about normaalipainoselta, mutta se ei sovi mulle. Läskiä on liikaa joka paikassa. Pitäisi laihduttaa, mutta pitäisikö kuitenkaan? Olisi kiva päästä perheen kanssa Egyptiin hiihtolomalla, mutta sinne ei kuulemma huonokuntoisena ole lähtemistä. Mutta en vain voi sietää itseäni tällaisena!

Miten taas tyrin, mikä esti hoidon jatkumisen? Idioottina naarmutin taas rannettani, tai tällä kertaa oikeasti viilsin. Tein vain yhden siistin viillon, joka on jo rupeutumassa. En ota vastuuta kokonaan itselleni (vaikka ehkä pitäisi, mutta... olen lapsellinen), sillä mulle suorastaan annettiin välineet viiltelyyn. Osastolla hajosi lamppu, se särkyi pieniksi lasinsiruiksi lattialle. Ennen kun kukaan huomas ja ehti siivota sotkua, kipaisin hakemassa pari sirpaletta. Ja sitten kävi kuin kävi, koska oli helvetin paha olo. Ajattelin, että hoitajat ei ehkä huomais, eikä ne sinä iltana mitään huomannutkaan, mutta aamulla kävi huono tuuri. Keskustelin lääkärin kanssa ja ne lähetti mut pois.

Jatkohoitona olis taas tarkotus jatkaa oman terveyskeskuksen psykiatrian poliklinikalla ja syömishäiriöpolilla. Huomenna sitten, mutta en aio kertoa kuinka huonosti kotielämä on lähtenyt käyntiin.

Sen jälkeen kun pääsin sairaalasta pois, on tullut vain ryypättyä. Turhia kaloreita, jotta saa pään sekaisin. Humalatilassa unohtuu kuinka tää elämä ei oo mistään kotosin. Kavereiden kanssa jaksaa olla reippaana ja on hauskaa. Ei juominen ratkaise mitään, enkä ajatellutkaan tänä vuonna enää juoda lasillistakaan alkoholia. Se päätös tosin tuli anoreksian puolelta, en kestä sitä sokeri ja kalorimäärää mitä pitäisi kurkusta alas tunkea.

2010/11/10

Somebody Kill Me

MULLA OIKEESTI HAJOO PÄÄ, voi v***u, kuolen tänne paskaan sairaalaaaaan!!

Antakaa mulle teräase, jolla saan viiltää läskit ranteeni auki ja valuttaa kaiken veren ja muun turhan paskan mun sisältä pois. Voisin repii vatsan auki ja ottaa sieltä päivälliseks olleen ruokakermassa lilluneen laatikon pois. Mut ei, mä kestän tän kaiken yksin. Hoitajia ei vois vähempää kiinnostaa, ne istuu kansliassaan facebookissa tai kattoo uutisia. Vaikka istun vieressä itkemässä en saa sanallakaan huomioo. V***u pitääkö täällä alkaa anelee ja nuoleskelee toisten jalkoja, että saa pari minuuttia puheaikaa. TAI EI, saatana, ei kiinnosta. Vedän hysteerisen kohtauksen yksin huoneessani ja hakkaan päätä seinään kunnes melkeen pyörryn. Eikä kukaan taaskaan huomaa kuinka paska ilta mulla on. Papereissa varmaan lukee, että hienosti sujuuu!

AAAAaaaaaaaaaaaaa!!!!!!

Anteeks, nyt tuli täysin turha avautuminen täynnä typoja, koska en näe kyyneleiltäni mitään.

2010/11/02

Miss Murder

Onko mitään pahempaa kuin syöttää lakto-ovovegetaristille kanaa? Miksi pitää olla yleinen sääntö, että ei saa olla kasvissyöjä? Onko pakko tehä olo täällä osastolla sietämättömäksi, halutaanko mut ulos? Alkaa tuntua siltä. Eilen päivälliseksi oli broilerkeittoa, tänään lounaaksi valkoista riisiä ja kanakastiketta. Itkin, olin lukossa ja lopuksi vain ihan turta. Oksensin ja hakkasin päätä seinään, olin vihainen itselleni. Mutta paljonko se auttaa? Yhtälailla se kana oli kuollut lautasellani ja vessanpöntössä. Hukkaanheitetty elämä, tapettu koska tarvitsen mukamas proteiinia. Saan sitä muualtakin.

Haarukkani lävistää lihanpalan lautasellani. Nostan haarukan ja katson sen lastia. Hitaasti vien sen suuhuni. En uskalla pureskella, mutta kana ei sula suuhuni. Puraisen ja tunnen lihansäikeet hampaissani ja kielelläni. Kyynelet kohoavat silmiin, puistattaa ja oksettaa. Syön lihaa, tämä on ollut elävä olento. Seuraava haarukallinen, kolmas ja neljäs. Tuntuu ettei ruoka ikinä lopu. Paitsi että tämä ei ole ruokaa, tämä on kana. Silvottuna lautasellani ja pian vatsassani.

Miten saatoin syödä eläimen? Sisällä kalvaa syyllisyys ja paha olo. Miksi ansaitsisin elää, miksi olisin tärkeämpi kuin toinen elävä olento? Olen vapaaehtoisessa hoidossa, joten tämä kaikki on vapaaehtoista. Voin valita: joko syön kanaa tai lähden ovista ulos. Valitsen syömisen. Hoitajat yrittävät auttaa ja ottaa vastuun itselleen "Ajattele, että se on meidän vika. Et sinä sitä kanaa tappanut." Mutta se tapettiin minua varten! Olen murhaaja.