2010/09/27

Shine On You Crazy Diamond

Tuomio tuli. En tiedä onko hyvä vai huono juttu päästä/joutua päiväosastolle. Tänään lääkärintapaamiseen mennessäni olin asennoitunut siihen, että saan lähetteen vuodeosastolle. Vanhemmat oli puhunut mut ympäri viime viikon keskustelun jälkeen, jossa mulle paikka sieltä melkein luvattiin. Olin valmis menemään osastolle vapaaehtoisesti, mutta ei mulle semmosia ylellisyyksiä anneta. Luvataan vaan, mutta lupauksia ei pidetä. Näin se aina menee. En kelpaa kenellekään, en enää edes osaston väelle. Mutta kuka tällaista paskiaista haluaisikaan hoitaa?

Huolissaan olivat kuitenkin rajusta painonlaskusta, joten mulle ehdoteltiin  päiväosastoa. Kieltäydyin aluksi totaalisesti. Mähän en ala taas siihen itsekidutukseen: illat pelkkää pakkoliikuntaa ja ahdistuksen saa tuoda osastolta kotiin asti, vaikkei kotona mitään suuhun pistäisikään. Kieltäydyin ja ne vaan mietti, että pitääpä varmaan hieman muokata lääkitystä. Hihhei, lääkkeillähän kaikki hoituu! Jos aikaistan zyprexan ottoa neljällä tunnilla, varmasti katoaa kaikki ahdistus. Sillä selviän illoista kotona, ja paskat.

Loppujen lopuksi ne puhu mut ympäri. Keskiviikkona on tulohaastattelu, ja kai mä sinne menen. Motivaatioo ei vaan tunnu riittävän tarpeeks hoitoon, jossa pitäis ottaa ite niin paljon vastuuta. Mä en jaksa säätää ite mitään, matkustaa kodin ja sairaalan välillä bussilla tai kävellen. Haluun, että kaikki on turvallista, haluun elää yhdessä paikassa. Haluan, ettei osaston ahdistus kulkeudu kotiin, tunkeudu pimeiden kylmien syysiltojen mukana mun rauhaani.

2010/09/23

Keep On Walking

Pakko lähteä ulos, kuluttamaan, kävelemään, ajamaan ajatukset pois, viemään ahdistuksen muualle. Astun ulos ovesta ja hetken ajattelen ulkonäköäni. Kuinka kehtaan astua ihmisten ilmoille tämän näköisenä? Hiukset ja meikit laittamatta, nuhjuiset verkkarit jalassa ja ainakin kolme vuotta vanha syystakki päälläni. Ehkä kukaan ei tunnista, ehkä kukaan ei näe miltä oikeasti näytän. Kaikki tunnistavat vain kuoret, joita kannan yleensä päälläni. Mutta en tänään, lähden merenrantalenkille suojattomana.

Yksi, kaksi, kolme, neljä, sisään ja ulos. Hengittelen kävelyni tahtiin. Yritän saada jalkani kulkemaan nopeammin, mutta ne eivät tottele. Jalat tuntuvat haurailta, vaikka ovat samaa kokoa kuin edessä juoksevalla pulleahkolla hölkkääjällä. On heikko olo. En saa olla heikko, täytyy jaksaa, vaikka tekee mieli luovuttaa. Askel, askel. Vielä vähän.

Katson ympärilleni ja vihdoin ajatukset häviävät. En ole kukaan, minua ei ole olemassa. Näen harmaan asfaltin jalkojeni alla, ruskasta punaiset puut ja kylmän vihreän meren oikealla puolellani. Tekisi mieli heittäytyä mereen ja antaa aaltojen viedä. Tai voisin upota syvälle mustaan veteen, sillä siellä minä jo olen. Pimeässä. Tuuli puskee vastaan kun kuljen rantatietä. Haluaisin olla höyhenen kevyt, antaa tuulen viedä minut mennessään. Mutta painava kehoni puskee tuulta vastaan, liikkuu eteenpäin, vaikka voisin yhtä hyvin lentää taaksepäin.

2010/09/21

Runaway

Koira karkasi. Mun vika. Ei olisi pitänyt syödä sitä sosekeittoa, syömisestä rangaistaan AINA. Muut kärsii ja minä muiden kustannuksella.


En syö enää koskaan.

2010/09/19

Let's Get The Party Started

Olin juhlimassa ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen.  Miten ihmeessä viime kerrasta on niin pitkä aika? Koska olen kalorikammoinen ja alkoholissa on kaloreita, liikaa. Olen sanellut tekosyitä tekosyiden perään, jotta ei ole tarvinnut lähteä ryyppäämään kavereiden kanssa. On pakko lähteä perheen kanssa sukulaisten luo, väsyttää, ahdistaa, on muuta menoa. Mutta eilen ylitin itseni, vaikkei humalajuominen olekaan mikään saavutus.

Kaveri muutti uuteen kämppään, söpöön pikku yksiöön. Autoin päivällä muutossa, kannoimme tavaroita kolmanteen kerrokseen ja sisustimme paikan. Aina kun saimme jotain valmiiksi, otettiin palkinnoksi lasilliset kuohuviiniä. Niin se juominen käynnistyi, jo kolmelta iltapäivällä. Hupsista. Tavarat saimme paikoilleen muutamassa tunnissa, jonka jälkeen painelimme kauppaan ja tietysti myös alkoon. Hyvä syy juhlia ja minäkin olin mukana täysillä. Olin etukäteen päättänyt, että en panikoi vaikka joutuisin vetämään viisi litraa kermalikööriä (=miljoona kaloria). Jos kaloreita ei laske pystyy olemaan rennommin mielin ja kun on vähän hiprakassa ei enää edes tee mieli laskea. Hetken vapautus syömishäiriöhelvetistä, kärsiä tarvitsee vasta seuraavana aamuna.

Päivän aikana sain syötyä karjalanpiirakan ja omenan, aivan liian vähän. Silti tällä hetkellä pelkään silmät päästäni, että olen lihonut alkoholin tuomista kaloreista. Valkovenäläisiä, piña coladaa, toffeelikööriä, maitoakermaasokeria! Ei saisi ajatella mitä kaikkea suustaan onkaan kumonnut. Light siiderit, jotka itselleni varasin, eivät maistuneet kun tarjolla oli paljon parempaakin. Baariin asti emme päässeet, konttailimme onneksi vain uuden asunnon lattialla - ja pihalla.. Koko kroppa on täynnä mustelmia.

Aion nyt vain sietää ahdistusta. Välillä saa pitää hauskaa, myös minä saan, vaikken mitään kivaa ansaitsekaan. Tänäänkin olen yrittänyt syödä normaalisti, vaikka mieli huutaa, että olisi paastottava koko päivä. Syömishäiriöpeikko sai minut kaivamaan lounaan ylös vatsastani, mutta muuten olen syönyt kiitettävästi. Sisko paistoi pullia, mutta niihin en sentään koskenut. Nyt tsemppaan vielä iltapalan ja tämäkin päivä on vihdoin ohi.

2010/09/16

Bulimic Beats

Lounasaika. Käyn hakemassa huoneeni kaapista kaurahiutaleita. Säilytän kaapissani muutamia ruoka-aineita, sieltä kukaan muu ei osaa syötävää etsiä ja ruoat ovat yksin minun. Laitan itselleni lautasellisen kaurapuuroa, laiskasti ja nopeasti mikrossa, koska pääni huutaa jo ruokaa. Niin, nälkäni ei lähde mahasta vaan aivoistani. Surkastuneet aivoni huutavat rasvaa ja nälkiintynyt elimistöni ravintoa. Pystyisin olemaan vielä tunteja syömättä, mutta olen päättänyt, että syön tänään lounaan. Täsmäsyöntiä.

Lautanen höyryää edessäni, en uskalla koskea kuumaan annokseen vielä lusikalla. Kaadan jämäkän puuron päälle hieman kylmää vettä ja sekoitan sen velliksi. Siivoan jälkeni ja keittiön pöydälle jää vain lautaseni ja päivän Hesari. Luen lehteä lopusta alkuun samalla kun hiljaisuudessa lusikoin puuroa suuhuni. Lusikka kiemurtelee, se levittää annokseni lautasen reunoille, muotoilee puurosta ympyrän jonka keskustaa se lähestyy sitä mukaan kun puuro vähenee. Lopuksi kaavin lautaseni tyhjäksi, osastolta opittu hyvä tapa.

Yritän lukea Hesarini loppuun, mutta pääsen vain b-osion sivuille asti. Peikko alkaa huutaa päässäni, tai oikestaan se on huutanut jo viimeiset parikymmentä minuuttia, joiden aikana olen istunut ruokapöydässä. Läskiläskiläski sikasikasika, miten saatoit syödä noin paljon? Ryntään vessaan, avaan pöntön kannen ja annan kaiken tulla ylös.

Oikean käden rystyset ovat punaiset etu- ja keskisormen kohdalta. Olo on kuin lapsena uimakoulun jälkeen. Aivan kuin olisin käynyt vessanpöntössä uimassa enkä oksentanut sinne, silmät ja nenä ovat täynnä vettä, sydän tykyttää, tärisen. Kurkkuun koskee kun pesen naamaani kylmällä vedellä ja siivoan jälkeni. Ei ollut ensimmäinen kerta tällä viikolla, tuskin viimeinenkään. Näin nopeasti osastolta paluun jälkeen kiellän itseltäni kaiken. Se siitä startin noudattamisesta. Jos onnistun saamaan ruoat alas, on pakko oksentaa. Voisin kantaa kaulassani kylttiä, jossa lukee "ei saa ruokkia".

2010/09/14

Take Me To The Hospital

Heräsin aamulla ja pienen hetken ajan sisälläni kasvoi paniikki - missä olen? Silmissäni alkoi tarkentua oman huoneeni mustanharmaat tapetit ja sotkuinen kirjoituspöytä. Olen kotona, kuten eilenkin, makaan omalla sängylläni ja .

Takana on kymmenen päivän mittainen osastojakso. Tällä kertaa olin tosissani lähtenyt parantumismielellä matkaan, aioin tulla kotiin vasta normaalipainoisena ja varmana siitä, että ruokailut sujuvat myös kotona niin, että voin elää normaalia elämää. Nyt olo on kuitenkin orvompi kuin ennen sairaalaan menoa. Tuntuu, että roikun tyhjän päällä, en voi mennä kouluun kesken jakson, ei kannata hakea töitä pariksi viikoksi (sillä kuntoni todennäköisesti romahtaa melko pian, olen niin "heikko" kirosana, jota en voi itsestäni käyttää).

En osastolta käsin pystynyt päivittämään blogia, anteeksi siitä, kaikki aikani meni aterioiden ja massiivisen ahdistuksen kanssa tuskaillessa. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala, ateriat jotka sanelevat päivärytmin. Ahdistus kasvoi aina iltaa kohti ja lääkitykseni oli suoraan sanottuna päin persettä. Viime hoitojaksoon verrattuna lääkkeitä meni yli puolet vähemmän, mikä myös tuntui voinnissa. Itkeskelin joka ilta pari tuntia pahaa oloani, enkä muuten edes itke helposti. Muutaman kerran päivässä pääsi hetkeksi ulos, aluksi hoitajan kanssa, myöhemmin yksin. Sain nopeasti itsenäiset ulkoilut, koska pakkoliikuntaa ei juurikaan ollut ja edellisestä hoitojaksostani oli vain reilu kuukausi. Kyllä, poukkoilen edes takaisin vailla päämäärää, vailla tulevaisuutta, ilman MITÄÄN.

Ja miksiköhän tulin osastolta taas kotiin? Samasta syystä kuin ennenkin: viiltelyn takia. Tätä kertaa ei voi kyllä viiltelyksi sanoa, se on suorastaan säälittävää mitä tuli tehtyä. Minut laitettiin kotiin itsetuhoisesta käytöksestä, jota en itse edes itsetuhoiseksi laske. Miten muka vahingoitan itseäni sillä että piirrän ranteeseeni vanhojen arpien päällä muutaman viivan? Kuulakärkikynä repäisi yhten vanhan ruven irti ja tietysti hoitajien oli oltava niin tarkkasilmäisiä, että piti kutsua päivystävä lääkäri lähettämään minut kotiin.

Täällä siis ollaan. Kotona. Selviämässä yksin. Jos selviän.