2017/06/28

I'd Rather Sleep

Viime aikoina olen: rapsutellut isoja ja pieniä koiria, syönyt jäätelöä auringonpaisteessa, miettinyt tulevaisuuttani, käynyt Kuopiossa, kuvannut kukkia, rampannut jatkuvasti Kelassa, pelannut Pokémon Go:ta, etsinyt hamsteria vaatekaapista ja suunnitellut kesän festareita.

Juhannusta vietin kaupungissa. Joonaksen kanssa grillattiin ja käytiin katsomassa kokkoa Kaivopuiston rannassa ja sunnuntaina tehtiin Miinan ja koirien kanssa retki Rajasaareen (=koirasaareen).



Arkisin olen jatkanut päiväsairaalassa käyntiä ja viime viikolla mulla oli hoitokokous psykan polilla. Esitettiin, että jatkaisin päiviksellä kolme viikkoa vielä kesäsulun jälkeen, eli palaisin elokuussa "lomalta" vielä hetkeksi päiväsairaalaan ennen syksyn suunnitelmia. Tarkoitukseni olisi aloittaa elokuun puolessa välissä nuorille suunnatussa ryhmässä, jossa olisi pikkuhiljaa tarkoitus etsiä omia mielenkiinnon kohteita ja suunnata opiskelemaan tai työelämään. Tällä hetkellä kuulostaa epätodelliselta ja todella pelottavalta, että olisin vaikka vuoden päästä koulussa. Mun vointi on kuitenkin kohentunut jo päiväsairaalan aikana niin paljon, että ehkä olenkin vuodenvaihteessa toista mieltä.

Tällä hetkellä kehitän hallinnantunnetta jakamalla tehtäviä pienempiin osiin. En esimerkiksi yritä siivota koko asuntoa kerralla, vaan yhdelle päivälle riittää että kerää vaatteet lattialta tai vaikkapa tiskaa. Asetan tavoitteita, jotka oikeasti pystyn saavuttamaan ja vaikken tavoitteeseeni yltäisikään, keskityn siitä huolimatta onnistumisiin epäonnistumisen sijaan. Yritän myös olla huolehtimatta turhia, kuten tulevan Pride-kulkueen turvajärjestelyjä, koska se on asia johon en voi vaikuttaa millään tavalla enkä murehtimalla tee muuta kuin pilaa tämänhetkisen fiilikseni.



Mulla oli tuossa parin viikon buliminen putki, mikä oli varmaan reaktio pariin muuttuvaan asiaan, stressiin ja väsymykseen. On aina vaikea aloittaa "normaali" syöminen repsahduksen jälkeen, mutta silloinkin yritän palata heti viiteen ateriaan päivässä sen sijaan että menisi helpoimman kautta ja lisäisin ruokamääriä sen mukaan mikä tuntuu hyvältä (=mikä tuntuu syömishäiriön mielestä turvallisimmalta).
Mahtavaa huomata, että kroppa reagoi säännölliseen syömiseen aika nopeasti, enkä enää hengästy sairaalan ylämäessä aamuisin kuten vielä viikko sitten. Muutenkin olo on kaikin puolin parempi, eivätkä syömisen jälkeiset syyllisyydentunteet ja ahdistuskaan kestä loputtomiin.

Kello on vasta vähän päälle seitsemän, mutta pitäisi jo alkaa lähteä osastolle. Ärsyttää nousta tuntia tavallista aiemmin laittamaan muille aamupalaa, kun itse syön jo kotona. Melkein skippasin oman aamupalani käyttääkseni siihen kuluvan ajan tehokkaasti nukkumiseen. Järki voitti, ja taidan ottaa vielä jonkin välipalankin mukaan, jotta jaksan lounaaseen asti.

Oikein mukavaa päivää kaikille!

2017/06/01

Päivispäiväni kuvina

Oon jo monta viikkoa suunnitellut tekeväni my day -postauksen joltain arkipäivältä kun käyn päiväsairaalassa. Tiistaina päätin toteuttaa suunnitelmani ja latasin aamulla kameran akun. Asiaa tietenkin hankaloitti se, ettei osastolla saa juuri kuvata, mutta ehkä saan annettua jonkinlaisen käsityksen päivästäni myös tekstin kautta. Joten:

Kello soi puoli seitsemältä ja pääsin ylös parin herätyksen jälkeen. Pesin hampaat ja aamupalaksi söin puuroa siemenillä ja maapähkinävoilla, päärynän ja vaniljateetä. Häkkiotuskin oli hereillä, muttei halunnut tulla ulos, joten annoin sille aamupalaksi puolikkaan saksanpähkinän.




Osastolle ajelin tapani mukaan parilla sporalla. Arvatkaa onko ärsyttävää kun ratikka, johon pitäisi vaihtaa on juuri nykyisen kulkuneuvon edellä niin, että jokaisella pysäkillä ehtii melkein juosta etuovesta takaovelle.

Päiväsairaalaan pääsin paikalle tasan yhdeksältä, joten laitoin pikaisesti tavarat kaappiini ja otin kupin kahvia juuri aamukokouksen alkaessa. Ollaan alettu parin muun kasvissyöjän kanssa tuoda omat kauramaidot mukana, koska osaston Plantin soijamaito on järkyttävää paakkuuntuessaan kupin pohjalle.



Tiistaisin on liikunta-aamupäivä, jolloin saa valita kuntosalin ja kävelyn väliltä. Lähdin kävelyporukan mukaan keskuspuistoon. Yritin valokuvata samalla kukkia, mutta porukassa hiekkateiltä poikkeaminen ja puskissa konttailu nolotti sen verran että lopulta suosiolla moikkailin muiden kanssa Ruskeasuon ratsastuskoulun tarhailevia poneja ja heppoja.



Kävelyn jälkeen kuvautin pihalla mun asun ja siitä jatkettiin tauon jälkeen sanaryhmään, jossa tän viikon aiheena oli "minä". Omia tekstejä ei tarvitse lukea ääneen (hehe onneks! Mä rustasin ryhmän alussa pari säälittävää riviä vihkoon), vaan ensisijaisesti keskustellaan ryhmän kesken heränneistä ajatuksista. Mietittiin muun muassa mistä minuus koostuu, siihen liittyviä rooleja, iän ja sairauksien vaikutuksia ja miten oma ja toisten näkemykset itsestä eroaa.




Seuraavaksi käytiin syömässä. Me ruokaillaan henkilöstöravintolassa, välillä istutaan koko porukka samassa pöydässä ja välillä jakaudutaan pienempiin ryhmiin. Hoitajat valvoo, että kaikki käy ruokalassa, mutta muuten syömisiin ei puututa. Yleensä ruoat on ollut tosi hyviä, mutta tän päivän tofukastike oli aika mautonta. Onneksi salaattipöydässä on aika hyvä valikoima!


Lounaan jälkeen istuin puolisen tuntia omissa oloissani kallioilla sairaalan pihalla. Selasin somet läpi kännykästä ja kuuntelin musiikkia. Musta on ihan ok syödä muiden seurassa, mutta ruokailun jälkeen tarvitsen yhä edelleen omaa aikaa rauhoittua.

Päivän vikana ryhmänä oli rentoutusryhmä, jossa tällä kertaa oli jännitys-rentoutusta. Osa porukasta jopa nukahti, mutta mun ajatukset oli täydessä vatsassa ja tulevassa illassa ja koirassa.


Rentoutuksen jälkeen oli vielä iltapäiväkokous ja verryttely, jossa jokainen keksii vuorollaan jumppa- tai ventysliikkeen. Mä taisin muistaakseni esittää jonkun tasapainoliikkeen.

Osastolta suuntasin sporalla Kampin Kelaan toimittamaan muutamia liitteitä. Stressaa, sillä osa tarvittavista papereista puuttuu edelleen ja laskut on myöhässä. Masennus sanoo että ei kiinnosta, mutta muistutusten myötä on pakko alkaa kiinnostaa jos mielii pitää luottotiedot kunnossa. Bussia odotellessa söin välipalaksi banaanin.



Kotiin päästyäni arvoin Netflixin ja lukemisen välillä. Päädyin aloittamaan Valtaistuinpelin (Game of thrones). Oon kattonut ekan tuotantokauden kyseistä tv-sarjaa, mutta en vaan pääse sen pidemmälle. Oon aina tykännyt ennemmin lukea kirjoja kuin katsoa leffoja, joten jos mä näin pääsisin kiinni tähän niin-hehkutettuun-sarjaan.


Päivälliseksi makaronilaatikkoa ja parsakaalia. Mulla ei ollut ketsuppia, joten tomaattimurska + suola toimi korvikkeena.


Kuuden jälkeen Lunalla oli aika eläinlääkäriin, joten käytiin ennen sitä ulkoilulla pikkusiskon ja hänen poikaystävänsä kanssa. Lumpsu käyttäyty tosi hienosti ja lekurillekin mentiin ihan mielellään, mutta piikin kohdalla taisteltiin vastaan ja nukutusainetta vastustettiin niin paljon että lopulta leuka kopsahti väsymyksestä lattiaan.




Tässä vaiheessa iltaa jätin kameran kotiin. Käytiin autolla hakemassa puppe lääkäristä ja kannoin sen porukoille omaan petiin. Neiti oli ihan lääkepöllyssä ja havahtui vähän väliä istumaan ja nuokkumaan. Olisin ollut valmis jäämään koiran kanssa nukkumaan olkkarin lattialle, mutta äiti raahasi peiton sohvalle ja katsoi yön doggon perään.

Mäkin lähdin kotiin iltapuuhille ja syömään iltapalaa. Demikin sai juoksennella hetken aikaa vapaana asunnossa, vaikkakin se selvästi pelkäs mua jostain syystä. Haisin varmaan koiralta. Nukkumaan pääsin yhdentoista aikaan.

2017/05/21

Hevoset Kaivarissa

On ollu aika kiva viikonloppu (jos ei lasketa lätkäpelejä). Perjantaina olin kattomassa Vesalaa Espalla ja lauantaina ja sunnuntaina oli Hevoset Kaivarissa -tapahtuma! Kiva päästä kattelemaan heppoja pitkästä aikaa ja vielä tällaisessa kesäsäässä!

Jos hevoset ei kiinnosta, niin voit skipata koko postauksen.

Aikoinaan, kun vielä harrastin ratsastusta ja virtuaalitalleilua, kävin melkein joka viikko Laakson ratsastusstadionilla kuvaamassa kilpailuja. Tän viikonlopun aikana tuli ikävä noita aikoja, koska tykkään tosi paljon kuvata hevosia ja mun koko valokuvausharrastus oikeastaan lähti hevosten kuvaamisesta.



Lauantaina oltiin Miinan, Noran ja Millan kanssa katsomassa koulu- ja esteratsastusta ja kiertelemässä alueella. Ois tehnyt mieli ostaa kaikkea turhaa, mutta onneksi sain ylipuhuttua itseni ja järkeiltyä että en tekisi mitään söpöllä violetilla riimulla, pinteleillä tai vaaleanpunaisella raipalla :D



Rakastan islanninhevosia, joten tänään sunnuntaina kävin Kaivopuistossa ihan vaan passijuoksukilpailuiden takia. Onneksi jaksoin lähteä, sillä tunnelma oli mahtava. Kisojen jälkeen katselin kun lapset hyppivät rataa keppihevosilla ja kokeilivat vikellystä pukilla. Sain myös ilmaisliput Vermoon, joten vihdoin on hyvä syy mennä katsomaan poniraveja!

 

Olisin islanninhevosratsastaja, jos täällä pääkaupunkiseudulla ois ollu issikkatalli opetuksen ja hyvien liikenneyhteyksien päässä silloin kun aloitin ratsastuksen. Sellaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan löytynyt, joten issikkakokemus jäi alkeiskurssiin, neljään kesäleiriin ja muutamaan vaellukseen. Seuraavan vaelluksen varaan heti kun on tarpeeksi rahaa ja saan kaverin mukaan! Jouduin aikoinaan lopettamaan ratsastuksen kuuden vuoden jälkeen liikuntakiellon takia, mutta nyt olisi tarpeeksi kiloja aloittaa uudestaan. Ehkä lähitulevaisuudessa!

Ja takaisin Kaivariin: jos ikä ei tulis vastaan, oisin ollu Kaivarissa mukana hyppimässä rataa kepparin kanssa. Miksei tällaisia tapahtumia ollut silloin kun olin lapsi? Ei riittänyt, että pääsi kerran viikossa ridaa, vaan me kaverin kanssa nimettiin meidän polkupyörät ja käytiin niillä hyppimässä "esteitä".



Oliks joku muu käymässä Kaivopuistossa? Tai jakakaa jotain noloja heppakokemuksia. Mä esimerkiksi putosin pommin varmalta ponilta, joka pelästy puskasta tulevia lastenrattaita. Pitkällä suoralla pari laukka-askelta vasemmalle ja mä makaan lantalätäkössä!

2017/05/15

Running up that hill

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Mulla on nyt takana kahdeksan viikkoa päiväsairaalassa ja aika on mennyt yllättävän nopeasti kun on päässyt rytmiin kiinni. Oon oppinut tänä aikana paljon tunteiden hallinnasta ja siitä miten voin muokata ajattelutapaani ja suhtautumistani asioihin. Paljon on tietysti terapiasta ja muualta tuttuja asioita, mutta näin tiiviisti ei ole ikinä tullut mielen kanssa työskenneltyä.

Oon alusta asti ollut suht' aktiivinen ryhmissä ja vastaillut kun kysytään, mutta vasta ihan lähiaikoina oon alkanut kokea olevani osa yhteisöä ja uskaltautunut olemaan porukassa rennommin. Kaikki ovat niin kannustavia ja hyväksyviä, että vuorovaikutustaitoja ja ryhmässä käyttäytymistä uskaltaa opettella tällainen vähän ujompikin tyyppi. Onkin outoa kuinka nopeasti voi muodostua läheinen suhde ihmisiin, joista ei tiedä edes sukunimiä.

Joka tapauksessa, oon tehnyt töitä ja edistynyt sen verran hyvin, että mun hoitoa päätettiin jatkaa vielä kesäkuun loppuun asti. Ensimmäisenä mietin, että mun täytyy olla todella vammanen tai moniongelmainen jos tavanomainen kymmenen viikon jakso ei riitä, vaikka oikeasti saan olla kiitollinen lisäajasta.


Väkisin MM-jääkiekon ja Euroviisujen alettua tulee mieleen kuinka pitkällä kevät on (jos ei sään, niin ainakin kalenterin mukaan) ja miten edelliset keväät ja hoitojaksoni kuntoutusosastolla ovat menneet. Mietin milloin viimeksi olen sitoutunut näin pitkään hoitoon ja missä vaiheessa sietoraja ahdistuksen suhteen on tullut vastaan ja mukaan ovat astuneet viiltely tai päihteet. Pelkään, että jotenkin onnistun pilaamaan myös tämän sairaalajakson ja lennän ennenaikaisesti ulos vaikka olen oppinut käsittelemään vaikeita tunteitani ja impulsseja jo paljon paremmin.


Syömishäiriöoireilun oon saanut pidettyä hetken aikaa täysin hallinnassa ja painon ok-lukemissa, vaikka ajatusmaailman kanssa saa tietysti jatkuvasti tehdä töitä ja taistella. Ahdistus tuntuu lamauttavalta, kun sitä ei saa helpotettua näännyttämällä, oksentamalla tai liikkumalla. Olen nukkunut paljon ja usein ei kiinnosta seurustella muiden kuin Demin kanssa. Välillä jäljelle jää puolestaan vain tyhjyyttä ja tuntuu kuin olisi erillään koko muusta maailmasta. Voin istua rannassa katselemassa kaunista auringonlaskua ja nauttia meren pinnan väreilystä, mutta sisällä nakertaa epämääräinen ahdistus.

Kirjoittamisen suhteen aivot ovat lyöneet tyhjää, enkä ole siitä syystä jaksanut blogiakaan päivittää. Oon yleensä kotiin päästyäni niin väsynyt, että syömisen ja pakollisten kotiaskareiden lisäksi en jaksa muuta kuin katsoa Netlfixiä tai käydä kävelyllä ja rauhoittaa ajatuksia. En siis tiedä miten aktiivisesti tulen päivittämään loppuosastojakson aikana, en halua ottaa blogista stressiä vaan kirjoittaa silloin kun se tuntuu hyvältä. Yritän kuitenkin parhaani mukaan vastata teidän kommentteihinne.

2017/04/19

Spring awakening

Nyt kun kevään merkkejä on alkanut ilmaantua enemmänkin, olen innostunut taas kaivamaan kameran esille. Tämä Suomen kevät vain on sitä, että yhtenä päivänä aurinko paistaa ja on lähes kymmenen astettä lämmintä ja seuraavana aamuna tuleekin taas lunta. Kuitenkin, lokin kirkunaa kuuluu päivittäin, Uunisaareen pääsee taas lautalla ja nahkatakin on saanut kaivaa kaapista, joten kesäisiä tunnelmia alkaa pikku hiljaa heräillä.

Odotan kovasti, että luonto vihertyy; alkukevät kun on niin tylsää harmaata ja ruskeaa ainakin luontokuvauksen osalta (tai sitten olen mielikuvitukseton ja väärässä ympäristössä).

Tässä kuitenkin kuvapläjäys muutaman kuluneen viikon ajalta:














2017/04/09

This isn't killing me

Paino laskenut kolme kiloa alle normaalin, vaikka en halua enää laihtua. Mua ahdistaa kuinka vaikeeta on syödä normaalisti ja tarpeeksi. Varsinkin kun olen yrittänyt aloittaa saliharjoittelua, niin tämä ei mene nyt yhtään oikeaan suuntaan. Pakko jättää liikkuminenkin taas pois, vaikka siitä tykkäänkin.

Syön aamulla puuroa, jonka seassa siemeniä ja maapähkinävoita, sekä hedelmän (tällä hetkellä mango on ♥) ja teetä. Jos jää makeannälkä niin päälle vielä keksi tai pari. Arkisin iltapäivällä iskee kuitenkin aivan suunnaton nälkä ja saatan syödä ison lounaan jälkeen kotiin päästyä välipalaksi banaanin, soijarahkaa ja puoli purkillista kikherneitä. Nukun päiväunet ja vedän sen jälkeen päivälliseksi suunnattoman ison annoksen ruokaa. Tai ainakin siltä tuntuu. Mä en juurikaan syö herkkuja, koska niitä ei tee mieli. Mutta tuntuu, että syön normaalia ruokaa räjähtämispisteeseen asti, eikä sekään riitä? Vertaan ateriasuunnitelmaan (jota en noudata) ja ylitän sen reippaasti. Ahdistaa, vaikka pitäisi kai vain kuunnella kropan nälkäsignaaleja ja toimia/syödä niiden mukaan.

Aivot kuluttavat energiaa ja päiväosastolla on koko ajan mietittävää, joten ei ihme että väsyttää. Aivotyöskentely voi lukemani perusteella olla jopa 20 prosenttia koko kulutuksesta. Ja tähän päälle pitäisi harrastaa liikuntaa, jotta "kivijalka" olisi kunnossa. Olen ottanut viikkotavoitteeksi harjoitella kotona olemista, koska paikallaan olo on itselleni vaikeaa ja kaikki vapaa-aika tekisi mieli jahdata Pokémoneja ympäri Helsinkiä. Kyllä, pelaan edelleen Pokémon Go:ta. (Ja nyt kesken tekstin kirjoittamisen tajusin, että pakko lähteä Pokéstopille, koska seitsemäs päivä ja mahdolisuus saada evolve-kivi.)

Nyt taas muutamana päivänä on tullut oksentaminenkin kehiin, ärsyttää tämmönen takapakki kun meni jo niin hyvin... Viikonloppu mennyt suoraan sanottuna ihan perseelleen: tuntuu että kaikki syöty pitäisi oksentaa, joten miksi syödä ollenkaan? Pitäisi saada stopattua tämmönen kaikki tai ei mitään -ajattelu. Jos syömiset ei suju täydellisesti kuusi kertaa päivässä, niin miksi toinen ääripää on olla syömättä ollenkaan tai ostaa repullinen ahm-oks -ruokaa vedättäväksi pöntöstä alas?

Vittu en jaksa tätä syömishäiriötä, mutta silti toimin just niin kuin se sanelee. En jaksa, en halua, mene pois! Oon niin loppu tähän kaikkeen.

Vertaistukea?

2017/04/05

Päiväsairaalakuulumisia

Kolmas viikko päiväsairaalassa on nyt puolessa välissä ja olo on aika uupunut. Todella suuri muutos normaaliarkeeni on jo siinä, että joka aamu täytyy nousta ja lähteä jonnekin. Mielialat ovat huidelleet laidasta laitaan ja väsymysaste ylikierroksillä käymisestä "zombi-oloon".

Ensimmäinen viikko menikin vähän ohi ja totutellessa kun tuli yhtäkkiä niin paljon uutta. Olin ainoa joka sillä viikolla aloitti, minkä lisäksi omahoitajani oli poissa, joten yritin vain parhaani mukaan matkia muita ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan kun en uskaltanut kysyä (siinä yksi asia, jota tulisi harjoitella).



Ohjelma on aika tiivis: päivä alkaa aamupalan jälkeisellä aamukokouksella ja päättyy iltapäiväkokoukseen. Ryhmiä on kolme, joiden välillä on yleensä puoli tuntia vapaa-aikaa. On esimerkiksi pienryhmää, viikon suunnittelua, kuva- ja sanaryhmää ja taitovalmennusta. Lounasta käydään syömässä henkilöstöravintolassa.

Olen nähnyt lääkäriä, ja viime viikolla tehtiin mulle hoitosuunnitelma. Päätettiin että olen osastolla täydet kymmenen viikkoa ja kirjattiin ylös mun suurimpia haasteita, joiden eteen työskentelen. Koska koko hoitojakson ajan viikonloput mukaan lukien pitäisi pysyä päihteettömänä, aloitan lääkityksen sitä tukemaan.

Kahden viikon saldo: miljoona selfietä ja resting bitch -face

Syömisten kanssa ollaan sovittu, että saan syödä aamupalan kotona, jolloin suurimmaksi haasteeksi jää lounaan kokoaminen ja sen syöminen yhdessä muiden kanssa. Syömiset ovat menneet yllättävän hyvin ja olen jopa saanut mahdutettua toisen lämpimän aterian päivään, mikä on ennen korvautunut välipaloilla.

Iltaisin olen puuhaillut Demin kanssa ja usein se saa juosta vielä aamullakin vapaana sillä aikaa kun syön ja laittaudun. Eilen se ryöväsi mun iltapalan kikherneet kun istuin syömässä lattialla ja aamulla hamsteri löytyi naulakossa roikkuvan takin taskusta. Rasittava otus, mutta on sen touhuja niin hauska seurailla, nytkin se istuu sylissä syömässä parsakaalia.

Mutta nyt me toivotetaan hyvää yötä, koska huomenna on taas aikainen herätys. Onneksi kohta on viikonloppu, tää päiväossailu käy ihan työstä!

2017/03/28

Haloo Tallinna!

Kuten otsikkokin kertoo, nyt palataan viikonlopun Haloo Helsingin keikan fiiliksiin! Meinasi jo jäädä koko postaus kirjoittamatta, sillä onnistuin poistamaan valokuvat siirtäessäni niitä kamerasta koneelle. Onneksi sain palautettua muistikortilta osan kuvista Recuvan avulla. Vaikka mulla olikin vain huonolaatuinen pokkarini mukana, olisi harmittanut jos kaikki kuvat olisivat menneet.

Haloo Helsinki! piti paluukeikkansa Tallinnan Saku Suurhallilla ja pakkohan sinne oli lähteä. Liput ostin jo Spotifyn ennakkomyynnistä, joten päästiin "alkuperäiselle" lauantain keikalle. Oona tuli mun luokse yöksi jo perjantaina, joten ehdittiin konserttiaamuna laittautua ja katsoa risteilytavarat mukaan rauhassa.


Laivamatkalla tehtiin mitä perus laivamatkalla tehdään: ihailtiin merta kannella, kierreltiin käytävillä ja Supermarketissa, pelattiin pelikoneilla (joista en itse ymmärrä yhtään mitään), syötiin eväitä ja istuttiin baarissa. Huomasi kyllä, että laiva oli lastattu Haloo-faneilla, sillä joka toisella vastaantulijalla oli päällään bändipaita tai -laukku ja baarissa soitettiin ja yhteislaulettiin tuttuja biisejä.




Tallinnassa ehdittiin käydä syömässä ja vähän shoppailemassa. Ennen taksin etsimistä konserttipaikalle pidettiin sometauko siiderien äärellä, jotta näkisi missä päin kaupunkia kaverit menevät. Ei kuitenkaan tavattu ketään, paitsi joku espoolaispariskunta, jonka kanssa tungettiin samaan taksiin ruuhkien välttämiseksi.


miks mäki puhallan vaik en polta? :'D

Ei haluttu permantopaikkoja, koska ajateltiin ettei kuitenkaan jakseta jonottaa eteen, ja että valot ja pyrot näkyy paremmin taempaa. Ei mun ihan näin kaukaa pitänyt paikkoja varata, mutta eipä oltu yltäpäältä konfeteissa keikan jälkeen. Ja onneksi oli tilaa hyppiä ja tanssia, sekä laulaa mukana.

Oli hienoa päästä kuulemaan uusia, ja tietysti pitkästä aikaa vanhojakin, biisejä livenä. Tunnelma oli katossa ja voisin kuvailla bändiä, itse show:ta ja jopa yleisöä kymmenin superlatiivein, sillä keikka oli yksi parhaista elämyksistä moneen vuoteen. Onnea, rakkautta, kiitollisuutta, valoa.






Keikan jälkeen palattiin laivalle, jolla tultiin jo samana iltana/yönä takaisin Helsinkiin. Oltiin ostettu bussikuljetus satamaan, mutta onnistuttiin jotenkin hyppäämään hotellille palaavien bussiin. Iski pieni kuumotus, kun tajuttiin että ollaan menossa väärään paikkaan, mutta onneksi kävelymatka oli lyhyt ja ehdittiin ajoissa laivaan.

Laivan baarissa oli vielä omat Haloo!-jatkot, joten paluumatka tuntui sujuvan paljon menomatkaa nopeammin. Kotona oltiin joskun ennen kahta.


Alkujaan ärsytti, että paluukeikka pidetään Tallinnassa, mutta oli upea reissu siitä huolimatta! Toista kertaa en ehkä lähtisi, koska keikkalipun hinta matkoineen oli satasen tienoilla, mikä itselleni on suuri summa. Kesällä ei näin ollen todennäköisesti lähdetä ainakaan suuremmille festareille. Oliskin mahtavaa, jos Haloo esiintyisi Helsinki-päivän konsertissa.

Muut keikalla olleet, mielipiteitä?